Suomen tytön poskipäihin
Veri vaatii kukkaset,
Hall' ei pysty harmaa näihin,
Näit' ei pane pakkaset;
Luonnossa on lempeyttä,
Sydämessä siveyttä.
Jaakko Juteini.
Oma maa.
Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan,
Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois.
Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä;
Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees.
Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
Nousevat silmiini nyt vieläkin viljavat veet.
Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla
Lasna ma kuuntelin, kuin sampo ja kantelo soi;
Siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot,
Poiat ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revon-tult' oli taivahat täynnä,
Kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi.
Oi, kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa
Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans'!
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
Saaret ja salmet, ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
Siellä mun mieleni on ja siellä mun muinoiset muistoin,
Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös.
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks,
Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymä-maa!
Kallio,
Pääskyselle.
Oi pääsky, lintu pienoinen,
Sä riemurinta kaunoinen!
Jo taasen riensit Pohjolaan,
Jo taasen löysit meidän maan.
Oi, tuttu mulle vanhastaan!
Sun ääntäs taas ma kuulla saan;
Noh, terve, terve tultuas,
Sä ystäväni armias!
Sä kaunokieli, kultasuu!
Oi, kuinka laulus luonnistuu.
Kun lennät ilmass' liehuten
Ja riemuvirttä veisaten.
Min vuoksi, pääsky, Pohjolaan
Sä riennät? Oi sä riennät vaan
Sen kauneutta katsomaan,
Sen ihanuutt' imehtimään.