Kaljun rinteen kallioita kapuaa se kepeään, pelkäämättä onkaloita siukuu yli iljenjään. Mutta hurjapää ei huoli, seuraa kädess' surmanuoli.
Nyt se vuoren huippuun häätyy, viime kielekkeelle jää; kuilun partaalle se päätyy, pakoon pääsyä ei nää. Eessä surma, syvyys huima, takaa tulee urho tuima.
Tuskan silmin vaiti rukka kovaa miestä rukoilee; turhaan, jo sen perii hukka, hän jo tähtää, — Hipaisee? — Vaipuu jousi! — Rotkelmastaan Vuoren-Ukko tulee vastaan.
Hätääntyneen Halliparta surman suusta pelastaa. »Turmantuoja, teilläs karta Lumilinnaa rauhaisaa! Ihmisten on maassa majat; mitä meidän karjaa ajat?»
ROBERT BURNS.
HYVÄSTI, YLÄMAA.
Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään,
Ylämaahan ma kaihoon metsästämään:
ajot hirven ma muistan ja kaurihin vaan,
Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan.
Jää hyvästi, Pohja ja vuoristovyö,
koti kunnon, miss' asuu tarmo ja työ!
Jos missä on tieni ja matkani pää,
Ylämaa ja sen kukkulat mieleeni jää.
Te hyvästi, tunturit, jäätikkömaat, ja hyvästi, laaksot ja vihreät haat! Te hyvästi, metsät ja aarniopuut, ja te vaahtiset virrat ja vuonojen suut! Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään, Ylämaahan ma kaihoon metsästämään: ajot hirven ma muistan ja kaurihin vaan, Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan.
HYVÄSTI, MAINE SKOTLANNIN!
Hyvästi, maine Skottlannin ja vanha voimas tunto! Hyvästi skottein nimikin ja miehen mieli ja kunto! Miss' soluu Tweed ja mereen saa, miss' Sark käy Solwayta kohti, nyt Englannill' on rajamaa, — rutiruojat ne maatamme johti!