Taas kukat takaa talven jään ne kentät, laaksot kirjavoi; käy linnut esiin kätköistään, ja ilmaan riemulaulut soi. Mut pois jää multa laulupuistot ja sulo siimeet kukikkaat; hyvästi, Ayr, ja armaat muistot, hyvästi, Ballochmylen maat!
MEERILLE TAIVAASSA.
Sa viime tähti, kalvas koi, mi hymyin vilkut aamuin ain, nyt sätees taas sen päivän toi, mi Meerin riisti rinnoiltain. Oi, Meeri, henki häipynyt, miss' asut tuolla väikkeessäs? Mun, vaisun, voitko nähdä nyt, nää murheet kuulla ystäväs?
Kuink' unhottaisin päivän tuon ja Ayrin armaat siimehet, kun liiton teimme luona vuon: oi, eronhetket kaihoiset! Ei ikiaikain kulkuhun nuo riemuin muistot häivy pois, sun kuvas, viime suukkos sun! — Ken viimeiseks sen luullut ois?
Ayr solui, hiekkaan loiskahtain, sen kätki viidat metsämaan, ja koivut, kukat pihlajain loi sulo seutuun tuoksujaan. Liversi linnut, lempi soi, jäi kielot riemuin vuoteekses; — oi, liian joutuin lännen koi toi hetket illan mielehes!
Nuo maisemat ma aina nään, visusti vaalin muiston tuon! Oi, mieleen yhä syvempään se uurtuu vain, kuin uoma vuon! Sä Meeri, henki häipynyt, miss' asut tuolla väikkeessäs? Mun, vaisun, voitko nähdä nyt, nää murheet kuulla ystäväs?
VILJANLEIKKUUSSA.
Roobin leikkas ruista, ma rinnan nyhdin, riivin. Hui! pienen sirpin sain, mut jäljess' yhä hiivin.
Mä lähdin kauppalaan,
vein kankurille työtä:
Isänsä töllillä
On Roobin, — lähti myötä!
Ei ollut milläänkään, — voi, mitä luulla mahtoi? Jo keksi kepposet, kun talontytärt' tahtoi!