Jo vanhus kieliin koski, jo harppu huminoi, ja yhä valtavammin sen ihmesoinnut soi; ään' nuorukaisen helkkyi niin taivaan-heleään, soi ukon laulu säästäin, kuin juhlaurkuin ään'.
Kevät laulussa soi ja lempi ja aika auvojen ja vapaus, miehenarvo ja usko ikuinen, soi laulussa kaikki vienous, mi mielen herkäks saa, soi laulussa kaikki suuruus, mi mielen kohottaa.
Ei hoviseura uljas nyt pysty pilkkahan, soturit ylväät nöyrtyy siin' eessä Jumalan; mut kuningatar heltyy, ja sulokaihoissaan hän laulajille heittää jo ruusun rinnastaan.
»Väkeni narrit hurmas! Tuo hymyy rouvallein!» kuningas ärjyi, ja silmät ne leimus säkenein. Oi, nuorukaisen rintaan hän säilän sinkauttaa, — mist' uhkui laulut helkkyin, verivirta ruiskuaa!
Kuin myrskyn tieltä seura pois häätyy häipyen, ja poika tyhjiin vertyy jo syliin vanhuksen; hän ruumiin käärii vaippaan, sen ratsun selkään saa ja istumaan sen sitoo ja linnast' taivaltaa.
Luo portin ylhän vielä jää ukko seisomaan, hän käsin tarttuu harppuun, maan-kuuluun, sointuvaan, sen pylvään pieleen pirstaa ja huutaa uhkapäin, — soi ääni kautta linnan ja puistoin vihreäin:
»Voi teitä, salit ylväät, te muurit mahtavat! Teiss' älköön soitot soiko, tai laulut raikkahat, ei, huokaus vain ja itku ja orjain askeleet, siks kunnes kostonhenget on teidät murtaneet!
»Voi teitä, kevätpuistot, te armaat, ihanat!
Te nähkää vainaan kasvot, nää kalmankalpeat:
Noin kuolkaa pois, noin kuiviin, te lähteet, vuotakaa,
maat, tyhjiks, autioiksi vain jääkää aikain taa!
»Ja voi sua, murhamiesi! Sa kirous laulajain!
Veristen voittois maine se turha olkoon vain!
Sun nimes jääköön unhoon, yön ikiuumentoon;
kuin viime henkäykses, sun muistos haipukoon!»
Noin vanhus vakaa huusi, sen taivas kuullut on:
Sa sortuneina muurit näät linnaraunion.
Sen menneen loiston tietää vain yksi pylväs suo;
pian salaa suistuu yöhön myös viime jäännös tuo.