»Sua runous viehtää, nuori mies, ja muistot muinaiset, mun jutelmistain kukaties sa kerran laulelet; työ musta silloin julki tuo, mut miehen nimi yöhön luo.
»Suvusta vait! Ei tulla saa se samaan tuomioon. Ei muita, yksin rikkojaa häpeä kohdatkoon. Maanpetturi on suvuton, vaill' isää, poikaa, juurta on.
»'Kavala kalpa Suomenmaan', sa kurjan silmiin lyö, ja 'ruoja, herja, patto' vaan ja kirous, kuolon yö! Hän noin on mainittava vain, niin säästyy korvat kuulijain.
»Hae kaikki haudan synkeys, maan tuskat esiin luo, sepitä niistä nimitys ja hälle anna tuo: teet sillä turmaa vähemmän, kuin Viaporiin nähden hän.»
SOTILASPOIKA.
(Suomennos- ja sovittelukoe.)
Mun isän', nuori sotilas, niin sankarillinen, hän pyssyn otti, oli mies, viistoista täyttäen. Hän tietään kulki kunniaan ja kestää, seisten paikallaan, voi kylmää, nälkää, haavojaan, sen taisi taatto, sen.
Näin lasna, kun hän lähti pois, kun sotaan käsky soi; kuink' astui uljain ryhdin hän, en unhottaa ma voi, en hattuaan, en töyhtöään, en päivetystä poskipään: ma aina tumman varjon nään, min kulmakarvat loi.
Kun pohjan teiltä joukot pois taas kääntyi, kuulla sain kuink' iskettäissä yhteen hän ol' urhoist' urhokkain. Jo risti rintaan pantihin ja kohta, kuulin, toinenkin; oi, onni ois, ma aattelin, jos mukaan pääsis vain!
Ja talvi loppui, lähti jäät, maat väikkyi, vihannoi, niin kuulin: »Sota taatolles jo sorjan kuolon soi». Ma tunsin olon oudommaks, niin tuskan, riemun kaihoisaks; yön itki äiti, itki kaks, jo tuoni rauhan toi.