Vähän matkaa asumahuoneista on vanha aitta. Se on pölkyistä kyhätty, ja sen turtaunut, mustennut muoto osottaa selvästi sen olevan perintöä niiltä ajoilta, jolloin ensimmäiset uudis-asukkaat tänne asettuivat. Sen yliselle on talonväki korjannut vanhaa ramua pois jaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan, ja mitä virkat, jos sanon, että muun joukosta keksin vanhan kanteleen, jossa kuitenkin vielä näkyi pari katkennutta vaskikieltä. — Kanteleenko! huutanet naurussa suin, kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olisi Suomen kantele joutunut amerikkalaiseen taloon? — Olipa kuitenkin, ja siitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon teihin koskevia asioita, joista ei teidän Suomalaisten viisaustiede vielä ole saanut vihiä.
Minä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin. Silloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli uudis-asukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä suurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohden oli kuitenkin jo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia olentoja. Mustuneina, hiestyneinä he viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä maata myöten. Ja kummastuksella katselivat heidän hollantilaiset naapurinsa sitä outoa menoa.
Talon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää kyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynellä lahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei karttunut paljon. Ukko kökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat nykielivät syöttiä. Hänen mietteensä oli kaukana, aivan toisella puolella avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän oli syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimmeistä lepoa. Kun Kristiina-kuningattaren kehotuksesta hänen lapsensa muuttivat, oli hänkin heitä seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa honkaa on vaikeampi siirtää kuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta katkeaa, ja uudessa paikassa se kituu kitumistaan kunnes kuivuu.
Pyhä-iltana tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä ruotsalaisista ja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan "Finnin" farmilla, jossa aina oli vieraanvaraa. Talon sinisilmät eivät suotta olleet Suomen sukuperää; he olivat suloudellaan kokonaan lumonneet nuorten miesten sydämmet. — Siinä soitettiin, siinä tanssittiin, siinä riemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa ei nähty jänteisissä iloissa sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli kaikki outoa siinä menossa: vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui yksinänsä saunakodassa ja lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja, joita oli kuullut kotimaassa
Piimäsuuna pikkaraisna
Maitopartana pahaisna.
Kolmas vuosisata jo vierii vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa unhottivat muukalaisten joukossa kotikielensä; lasten lapset olivat sitä tuskin tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi, sitten Hollantilaisiksi, viimmein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi ei muistakkaan enää, mistä alkuperästä se on lähtenyt. Mutta ukon kannel säilyy vielä unhotettuna, tuntematonna muun ramun joukossa vanhan aitan pölyisessä nurkassa.
J. Krohn (Suonio).
16. Mitä koski kohisee? Mitä kuuset kuiskailevat?
Tuuheassa kuusikossa oli erään myllärin asunto ja siitä ainoastaan muutama sylenmitta kohisevan kosken rannalle, jossa vesimylly ankarasti hyöri ja pyöri. Tuon kosken partaalla istui useasti nuori kasvava tyttö — hän istui avojaloin, avopäin, ja tuuli sai vapaasti liehutella hänen kiharoitaan. Siinä oleskeli hän aina tuntikaudet, kunnes kuusikosta myllärin vaimon kutsuva ääni vaati häntä pois tulemaan. Eräänä aamuna, jolloin kastehelmet vielä kimaltelivat ja linnut tuhansittain visertelivät, läksi myllärin Helmi taas ahtaasta tupasesta, katkismus kädessä, avopäin juoksemaan metsään. Hän juoksi, kunnes ennätti lähellä olevan lähteen reunalle, jossa hän sitten istahti kaatuneen puun rungolle lukupätkäänsä muka lukemaan. Hetkisen vaan hän kirjaan silmäili, mutta laski sen sitten pois ja nousi osottelemaan lintujen ääniä, mutta eipä tuo kauan häntä huvittanut, sillä kuuluipa nyt kuusien latvoista hiljainen tuulen humina, ja heti meni Helmi vakaana taas istumaan puun rungolle; hän kuunteli tarkkaan, sormensa vaipuivat ristiin; tuo kesäisen luonnon ihana juhlavirsi oli kokonaan voittanut Helmin sydämmen. Mutta äkkiä nousi hän paikaltaan, huudahtaen: "En, minä en ymmärrä, mitä te kuuset minulta vaaditte, mihin te niin hellästi hyväillen minua käskette! Juoksenpa kosken rannalle, kosken kohina puhuu samoin, ehkä siitä paremmin saan selkoa" — ja Helmi juoksi rannalle. Siinä hän nyt istui kuunnellen kosken lakkaamatonta, yksitoikkoista pauhinaa, välistä läskein kätensä silmilleen, jotta kuulonsa siten tulisi tarkemmaksi. Näin olisi hän taaskin istunut monet hetket, joll'ei eräs nuorukainen, joka tuli myllytietä pitkin, olisi hänelle huutanut: "Kuules tyttö, missä kotosi on? Varmaankin olet näiltä paikoilta, kosk'ei sinulla ole edes huivia päässä."
"Tuolla kuusikossa on kotoni", vastasi Helmi ja kiirehti samassa herran edelle kotia päin.