Mutta eipä äitikään käsitä tätä surun syytä sen paremmin. Hän luulee Ainon ainoasti hetkisestä, pian haihtuvasta mielipahasta menettäneen koristeensa. Hän katsoo mahdolliseksi poistaa surua toisten korujen hankkimisella. Hän käskee sentähden tyttärensä mennä aittaan ja ottaa sieltä ne vielä kauniimmat, Kuuttaren kutomat, Päivättären kehräämät koristeet, jotka äiti itse eräänä onnen hetkenä oli saanut Lemmen lahden liepehellä. Tämä äidin erhetys on traagillisesti hyvin kaunis kohta. Se ei tule rikoksellisesta mielestä; päinvastoin äidillinen hyvyys ja lempeys siinä täydesti osoittaa itsensä, vaan samassa myös tämän maailman asukkaalle usein omituinen sokea lyhytmielisyys. Lieneekö missään muussa runossa äidinrakkauden erhetys kuvattu yhtä hellässä, yhtä hienossa, yhtä liikuttavassa, yhtä sattuvassa muodossa? Äiti tahtoo antaa tyttärellensä kaikki, mitä hänellä on kauneinta, yksinpä itse Luonnottarilta saamansa kauniit ihmelahjat. Mikä olisi liian kallista äidin rakkaudelle?
Pian näkee kuitenkin äiti, ett'ei siitä loistavasta lohdutuksesta ole apua. Aino vaan itkee ja valittaa:
Mieli ei tervoa parempi,
Syän ei syttä valkeampi.
Parempi minun olisi,
Parempi olisi ollut
Syntymättä, kasvamatta,
Suureksi sukeumatta
Näille päiville pahoille,
Ilmoillen ilottomille!
Oisin kuollut kuusi-öisnä,
Kaonnut kaheksan-öisnä!
Viimein, kun äiti yhä vielä tiedustelee syytä tuohon lakkaamattomaan suruun, sanoo tytär:
Sitä itken impi rukka,
Kaiken aikani valitan:
Kun annoit minun poloisen,
Oman lapsesi lupasit,
Käskit vanhalle varaksi,
Ikäpuolelle iloksi!
Oisit ennen käskenynnä
Alle aaltojen syvien,
Sisareksi Siikasille,
Veikoksi ve'en kaloille!
Nämät sanat jo ovat turmion enteitä Ainon suussa; ne aavistavat sitä surmaa, johon hänen sydämmensä suru hänet on saattava. Tässä ei ole mitään itsemurhan päätöstä; hänen neitsyellinen luonteensa ei sallisi semmoista. Ainon kohtalo, joka jo on itsenäiseksi voimaksi varttunut, valmistuu vaan itsestänsä onnettoman tytön rinnassa.
Ainon sielu nähtävästi on sumuun peittynyt, hurmautunut. Nyt, kun surman enteet jo hänen mielessään liikkuvat, kun hän jo on kuoleman omaksi joutumaisillaan, kun hän elämän tiellä horjuessaan ei enää selvästi tiedä, mitä hän tekee, noudattaa hän vihdoin äitinsä käskyä ja pukee itsensä äidin tarjomiin juhlavaatteisiin.
Siit' astui aittamäelle
Astui aittahan sisälle,
Aukaisi parahan arkun,
Kannen kirjo kimmahutti:
Löysi kuusi kultavyötä,
Seitsemän sinihametta.
Ne hän päällensä pukevi,
Varrellensa valmistavi,
Pani kullat kulmillensa,
Hopeat hivuksillensa,
Sinisilkit silmillensä,
Punalangat päänsä päälle.
Oliko uusi onnen toivo nyt syttynyt Ainon sydämmeen? Oliko hän nyt valmis häihin rientämään? Hän hohtaa kullalta ja hopealta; hän on omalla kädellään kaunistanut itsensä Kuuttaren ja Päivättären lahjoilla. Hän on koristettu kuin morsian, ja hän onkin morsian, mutta — kuolon morsian. Kuinka liikuttava on tämä vastakohtaisuus loistavan ulkomuodon ja sysimustan sydämmen välillä!
Tässä riemupuvussa lähtee nyt Aino astuskelemaan, itsekkään tietämättä minne.