— "No maisteri!" sanoi minulle isäntäni, jonka luokse olin muuttanut kesäksi Uudenmaan saaristoon. "Lähdettekö tänään verkonlaskentaan?"

— "Lähden mielellänikin", vastasin minä, "sillä tämä rantanuotan veto alkaa käydä hyvin yksipuoliseksi."

Ja todellakin! Joka päivä aina samat apajalle soudut, samat köyden vääntämiset, samat nuotiovalkeat ja rantakalan syönnit, ja ennen kaikkia niukka saalis, — niistä olin jo saanut tarpeekseni.

Päivällisen jälkeen läksimme, minä neljäntenä miehenä, ulapalle. Erään kallion kohdalla laskettiin ensin seisovat verkot. Ne pantiin noin 10 sylen päähän toisistansa aivan vaakasuoriin linjoihin, kiinni molemmista päistä. Minua oudostutti tuo verkkojen laskeminen niin lähelle toisiansa samaan suuntaan, mutta veneväki naurahti vain. — "Odottakaa huomiseen", virkkoivat he. "Ennen yötä laskevat muut verkkojansa vielä meidän verkkojemme väliin, ja kalaa tulee, jos vaan on tullakseen!"

Alkoi jo olla ilta, kun läksimme yhä edemmäksi ulapalle, ja vasta kaukana selällä laskettiin 3 ja 5:kin syltä korkeat verkot, useampia yhteen jataan. Viimmeinen verkko kiinnitettiin veneeseen ja purjeet laskettiin alas. Tuulen ja merenvirtain oli määrä kuljettaa meitä, minne tahtoivat, joko hailiparven päälle tahi ohi. Onnen kauppaa on kalamiehen toimi kerrassaan!

Tuli yö kylmineen, tuulineen ja pimeyksineen. Olihan jo elokuu puolivälissä. En voi kieltää, ett'en tuntenut hieman pelkoa tällaisesta umpimähkäisestä kulusta aavalla meren selällä. Eikä tämä pelko suinkaan vähentynyt niistä kertomuksista, joilla venemiehet höystelivät yksinkertaista illallistamme. Ne päättyivät, nämä kertomukset, usein runsaisiin saaliisiin, mutta usein myös myrskyihin ja menetettyihin verkkoihin ja välistä rannalle jääneisiin leskiin ja orpoihin. Toiselta puolen taas oli tässä yöllisessä keinumisessa meren ulapalla jotakin salaista viehätystä. Välistä vingahti tuuli maston köysissä, ja aalto löi vilkkaammin veneen kylkeen; ja silloin liikahti uninen pursi kiivaammin, niinkuin liikahtaa torkkuva mies, kun pää hiljalleen painuessaan viimmein kadottaa tasapainonsa. Ylhäällä taivaalla kimaltelivat tähdet. Minä koetin haeskella niistä harvoja tuttaviani, — mikä ääretön paljous niitä, joita en ensinkään tuntenut! Minä panin kokkaan pitkäkseni ja tunsin tuommoista suloista raukeamista jäsenissäni. En enää selvään erottanut miesten puheita. Joskus vaan, kun vihuri tuli ja vene keikahti, kuului joku virkkavan:

— "Kaisa!"

Välistä heräsin nauruun; joku miehistä oli kai sanonut jonkun sanasutkauksen. Kuulin vielä, kun joku virkkoi:

— "Tuolla on Söderskär!"

En jaksanut enää kohottaa päätäni. Olin vaan näkevinäni Söderskär'in majakan vilkkuvalkeat. Mutta nekin kävivät yhä harvemmiksi. Minä nukuin kokonaan. — — Heräsin kovaan puheeseen ja alituisiin liikkeisiin. Aamu oli jo valjennut, mutta taivas oli pilvessä ja meri lakkapäissä. Venemiehet vetivät verkkojansa veneeseen kiiruimman kaupassa. Minä hyppäsin ylös ja yritin auttaa, mutta koko yritykseni jäi sikseen, kun isäntä virkkoi: — "Kyllä nyt on parasta, että maisteri pysyy kokassa!"