Oli ukko ja akka ja yksi tytär heillä. Katosi lammas laitumelta, niin lähtevät sitä etsimään. Etsivät, etsivät kumpikin eri haaraltansa metsässä, niin tulee Syöjätär akalle vastaan, sanoo: "Syle, herja, huotrahani, käy läpi jalan kesitse, muutu mustaksi lampaaksi." Akka ei sylkenyt eikä jalan kesitse käynyt, vaan kuitenkin Syöjätär muutti hänet lampaaksi metsään. Itse rupesi akaksi ja huhui sieltä miehelle: "Ukko hoi, hoi ukko! Jo minä löysin lampaani!" Ukko luuli akkansa olevan ja läksi Syöjättären keralla kotiinsa, hyvillänsä, kun lammas muka löydettiin. Kotiin tultua sanoi Syöjätär ukolle: "Nyt pitää, ukkoseni, meidän tämä lammas tappaa, jott'ei vasta katraasta metsään eksy." Ukko oli hiljainen, sopuisa mies, ei vastustellut eukkoa, sanoi vain: "Tehkäämme niin." Mutta tyttö kun kuuli heidän puheensa, juoksi lammaskatraaseen ja sanoi: "Oi maammoseni, nyt sinua tullaan tappamaan." — "No, kun tapettaneen", sanoi siellä se musta lammas tyttärellensä, "sinä elä syö rokkaa minusta, elä lihaa, vaan korjaa kaikki luut pellon pientareeseen." Ei aikaakaan, niin otetaan musta lammas katraasta ja tapetaan. Syöjätär keittää siitä rokan ja kantaa ukon tyttärelle syödä. Mutta tyttöpä muisti maammonsa varoituksen, ei syönytkään keittoa, vaan kantoi luut pellon pientareelle, peitti maahan, ja niistä siellä kasvoi koivu, suuri, ylen kaunis koivu.
Elettiin kotvanen, minkä aikaa lienee elettykään. Syöjättärelle jo lapsi oli syntynyt, niin rupesi akka ukon tytärtä vihaamaan ja vaivasi kaikella tavalla. Laadittiin kerran sitten linnoilla pidot, ja kuningas käskee rahvasta keräämään, sanoo:
"Kutsu kurjat, kutsu köyhät, rammat ratsahin ajele, sokeat venehin souda."
Käydään silloin, kaikki kerätään rujot, rammat, perisokeat sinne kuninkaan pitoihin. Lähdetään siitäkin ukon kodista. Sanoo Syöjätär miehellensä: "Ota sinä, ukko, lapsi, saa edellä käymään, minä lähden, työtä annan tyttärelle, ettei ikävä tulisi hänen kotona yksinänsä." Ukko siitä otti lapsen kerallensa ja läksi edeltä astumaan, mutta Syöjätär meni, kiukaan kumosi, kylvi nelikon ohraa sekaan ja sanoi tyttärelle: "Kun näitä et illaksi sijaltane, ohria nelikkoon, kiuasta asemellensa, niin minä sinut syön." Siitä lähtee toisia tavoittamaan, vaan tyttöraukka jääpi kotiin itkemään. Ensinnä kokee ohranjyviä ennättämistänsä poimia, vaan kun näki työnsä turhaksi, läksi suruissansa koivun luokse äitinsä haudalle ja itkee siinä, itkee, kun on äiti kuolleena maan povessa eikä enää tyttörukkaansa auttamassa. Kotvan itkettyänsä, rupesi äitivainaja haudastansa häntä puhuttelemaan ja kysyi: "Mitä itket, tyttäreni?" — "Kaatoi nelikon ohria Syöjätär kiukaaseen, käski minun ne illaksi sijaltaa", sanoi tyttö, "sitä itken, maammoseni." — "Elä itke!" sanoi äiti, "ota oksa minusta, sillä sivalla ristin-rastin kiukaalle, niin kaikki tulee paikallensa." Tytär teki sen, kävi koivun oksalla kiuasta sivaltamassa, niin ohrat heti keräytyivät nelikkoon ja kiuas tuli asemellensa. Siitä meni jällensä koivun luokse ja oksan vei maammonsa haudalle. Äiti vielä käskee hänen koivun korvassa kylpemään, toisessa valeksimaan, kolmannessa vaatetsimaan, ja sen kun tekee tyttö, siitä muuttui niin kauniiksi heti, ettei maalla mointa. Vaatteet sai ylen hyvät ja hevosen semmoisen, jolla karva kultaa, toinen hopeata, kolmas vieläkin parempi. Sille nousi tytär selkään ja ajaa kavahutti linnoille. Tulee kuninkaan pihaan, niin kuninkaan poika käypi jo hänelle vastaan, sitoo hevosen patsaaseen ja viepi tyttären sisälle. Hän siellä huoneissa kävelee kuninkaan pojan rinnalla yhä, ja rahvas kaikki katselee häntä, kuka ja kulta linnalta tuo noin kaunis neitonen olisi, vaan kukaan ei tuntenut, ei tietänyt häntä. Ruoalle ruvetessa kaimaa häntä kuninkaan poika pöydän päähän istumaan; mutta Syöjättären tytär vain pöydän alla luita pureksentelee. Kuninkaan poika ei katsonut, luuli koiran siellä olevan luita kaluamassa ja potkaisi häntä, jotta käsi katkeni.
Rupeaa siitä jo ukon tytär jäljellensä lähtemään, vaan kuninkaan poika oven korvan oli tervauttanut, niin tytöltä siihen sormus jääpi kädestä. Ei joutanut sitä ottamaan siitä, vaan meni, hevosensa kisallutti patsaasta ja sillä ajaa hurahutti linnan seinän päällitse. Kotiin tultua riisui vaatteensa heti koivun luokse ja hevosen heitti sinne, vaan itse kavahti kiukaan perään istumaan. Tulipa ukkokin ja akka kotiin, niin sanoo Syöjätär hänelle: "Oi raukka, täällä sinä olet; et nähnyt, miten kuninkaan linnoilla elettiin. Kuninkaan poika minun tytärtäni kannellaksensa otti, niin lankesi tyttörukka siitä hänen sylistänsä, jotta käsi poikki meni." Tunsihan se tyttö asian, vaan ei ollut tietävinänsä, pysyi vain ääneti kiukaalla. Toissa päivänä taasen tuli sana kuninkaan pitoloihin tulla. "Hoi ukko!" sanoi Syöjätär, "nouse jo vaatetsimaan, meitä kuninkaan pitoloihin kutsutaan. Ota lapsi, minä toiselle työtä heitän, ettei ikävä tule kotona." Meni siitä, kiukaan kumosi ja nelikon pellavansiemeniä kylvi sekaan sanoen tytölle: "Kun et näitä sijallensa saane, kiuasta asemellensa, siemeniä nelikkoon, niin tapan sinut." Tytär itkemään taas. Meni koivun luokse, siellä korvassa kylpee, toisessa valautuu, niin sai vaatteet vielä paremmat ja hevosen ylen komean. Taittaa sitten koivusta oksasen, jolla sivaltaa kiukaan asemellensa, siemenet nelikkoon, ja suorii hänkin linnoille matkaamaan. Siellä kuninkaan poika taas hevosen patsaaseen sitoo ja taluttaa tytön sisälle huoneisiin. Syödessä tyttö pöydän päässä istuu kuten eilenkin, vaan Syöjättären tyttö pöydän alla luita pureksentelee. Siinä kuninkaan poika vahingossa häneltä jalan poikki taas potkaisee; ei älynnyt häntä, kun siellä jaloissa oli.
Lähtee sitten jo ukon tytär linnoilta pois menemään; vaan kuninkaan poika oli tervannut kamanan, niin siihen tytöltä kultainen rengas päästä puuttui. Ei joutanut etsimään sitä, vaan hyppäsi hevosellensa selkään ja ajaa lennähytti koivun luokse. Heittää sinne hevosensa, riisuu vaatteensa ja sanoo maammollensa: "Jäi minulta kultainen rengas linnoille, kamana oli tervattu, niin siihen tarttui." — "Jääköönpä jos kaksi", vastasi äiti, "minä paremman annan." No, tyttö siitä kiirehtii kotiinsa, ja ukko kun Syöjättären keralla pidoista tuli, niin oli jo kiukaan perässä istumassa. Sanoi Syöjätär hänelle: "Oi raukka, mitä sinä näet, mitä minä kuninkaan kodissa näin. Minun tytärtäni siellä kuninkaan poika palatti palatilta kanteli, niin lankeutti, ja jalka tytöltä katkesi." Ukon tytär ei mitään virkkanut, olla oletteli vain kiukaan perässä.
Kului taasen yö, noustiin aamulla, niin Syöjätär herätti miestänsä, sanoi: "Oi ukko, nouse jo makaamasta, kuninkaan pitoihin kutsutaan." No, ukko nousi. Syöjätär lapsensa antaa hänelle: "Ota lapsi", sanoo, "minä toiselle työtä heitän, ikävä ilman täällä yksin ollessansa tulee." Taasen teki entiseen tapaansa; loi nelikon maitoa kiukaalle ja kiukaan kumoon: "Kun et näitä minun tulooni sijaltane, maitoa astiaan, kiuasta asemellensa, niin paha perii." Mikäs tytöllä hätänä? Kävi koivun luona, jotta sai työnsä aikaan, ja läksi jälkeen kuin edellisilläkin kerroilla. Tuli linnoille, niin kuninkaan poika jo pihalla häntä vuottelee ja saattaa heti sisälle. Häntäkös siellä nyt hyvänä pidetään taas kuin ennenkin, Syöjättären tytär taasen oli pöydän alla luita pureksentelemassa, niin häneltä siellä silmä potkaistiin, kun jaloissa näet oli. Ukon tytärtä nytkään ei tunnettu, kusta oli; mutta kuninkaan poika kynnyksen tervautti, niin kauniilta tyttäreltä pois lähtiessä siihen kultakengät jalasta jäävät, tarttuvat tervaan kiinni. Tulee tyttö koivun luokse, niin riisuutuu siinä, sanoo: "Oi maammoseni! Kengät minulta siellä hävisivät." — "Jääkööt!" vastasi äiti, "paremmat saat, kun tarvis ollee." Pääsi siitä jo tyttö kiukaan perään istumaan, niin tulee ukkokin Syöjättären kera pitoloista. Saapi Syöjätär heti tyttöä härsyttämään, sanoo: "Oi raukkaseni, mitä sinä täällä näet, mitä me kuninkaan linnoilla näimme! Tytärtäni siellä palatti palatilta kanneltiin, niin lankesi, että silmä päästä läksi; sinä täällä, tuhkimus, et tiedä mitään." — "Ka, mitäpä minä tietäisin", vastasi tyttö, "kiuasta sijaltaessani työtä oli kylläkseni."
No, kuninkaan pojalla on ne kauniilta tyttäreltä jääneet kalut tallella, niille pitäisi nyt omistajata tietoon saada. Laaditaan sen vuoksi neljäntenä päivänä linnoille isot pidot, ja kaikki kootaan rahvas kuninkaan kotiin. Suorii Syöjätärkin matkaan, tyttärellensä pesinpaalikan panee jalaksi, piiraanpaalikan kädeksi, hevosenkakaran silmäksi myllähyttää ja lähtee sen kera linnoille. Siellä kun oli rahvas koolla kaikki, tulee kuninkaan poika siihen joukon keskeen, sanoo: "Kelle tämä sormus mahtunee sormeen, tämä rengas korvaan ja nämä kengät jalkaan, se minun morsiameni." No, koetellaan siinä, koetellaan, vaan ei mahdu kellekään. "Tuhkimus-Tähkimys vielä on jäljellä", sanoi kuninkaan poika, "tuokaa sekin koettamaan!" Se tuotiin sitten Tuhkimus-tyttö siihen, ja kuninkaan poika rupesi niitä kultakaluja hänelle ojentamaan; vaan Syöjättären akka esti antamasta, sanoi: "Elä anna sinne tuhkiin hieroutumaan, anna minun tyttärelleni." No, antoi kuninkaan poika kuin antoikin Syöjättären tyttärelle sormuksen; se vuolee, näet, akka tyttärensä sormea, kunne käypi sormus hänelle. Samoin kävi kultarenkaankin ja kultakenkien kanssa. Syöjätär ei suvainnut niitä Tuhkimukselle annettavan; vuoli, veisteli taas oman tyttönsä päätä ja jalkoja, kunnekka sai viimeinkin mahtumaan. Mikäs siihen? Täytyi kuninkaan pojan ottaa Syöjättären tytär morsiameksi, ja kaimasi häntä sinne ukon kotiin, ei iljetty näet linnoilla häitä pitää, kun se sen näköinen morsian oli sattunut. Elettiin muutama päivä, niin läksi jo kuitenkin viemään morsianta sieltä kotiinsa ja suori matkaan. Ikään oltiin jo lähtemässä, niin laskeusi Tuhkimuskin kiukaalta, oli menevinänsä läävään ja sanoi sivu mennessänsä kuninkaan pojalle, joka oli pihalla: "Oi kuninkaiseni armias! Elä vie kultiani, hopeitani." Kuninkaan poika silloin tunsi Tuhkimuksen, otti molemmat tyttäret kerallensa ja läksi matkaan. Vähän matkaa kuljettuansa, tuli joki heille eteen, niin Syöjättären tyttären työnsi sillaksi jokeen ja kulki Tuhkimuksen kera poikki joen edellensä. Siinä oli nyt Syöjättären tytär siltana joessa eikä päässyt minnekään, vaikka miten olisi sydäntänsä kaivellut. Kun ei muusta apua nähnyt, sanoi viimein suruissansa: "Kasvakoon kultainen putki navastani, eikö tuosta maammoni tietää saisi." Ja samassa yleni siihen kultaputki hänestä sillalle.
Päästyä Syöjättären tyttärestä erillensä kuninkaan poika Tuhkimuksen otti morsiameksensa, ja kulkivat yhtenä sitten haudalla kasvavan koivun luokse. Sieltä saivat kaikenjytyistä eloista sekä hyvyyttä, kolme kuormaa kultaa, toinen verta hopeata, ja kauniin, komean hevosen, jolla ajoivat linnoille. Mutta koivukin hävisi samassa, ei jäänyt mitään paikalle. Elivät siellä nyt kotvan aikaa yhtenä, niin lapsen jo uusi nainen kuninkaan pojalle sai. Tulee siitä sana Syöjättärellekin, jotta tytär pojan on saanut; luultiin näet hänen tyttärensä nuorella kuninkaalla olevan naisena. Arvelee siitä Syöjätär: "Pitää lähteä hammasta viemään", ja lähtee matkaamaan. Tuleepa joen luokse ja näkee kaunoisen kultaputken sillalla kasvavan, niin rupeaa sitä leikkaamaan tyttärensä pojalle tuomisiksi, mutta samassa kuului sieltä ääni, sanoo surkeasti: "Elä, maammoseni, napaa minulta leikkaa!" — "Sielläkö sinä oletkin?" kysyi Syöjätär. "Täällä, maammoseni", vastasi tytär, "tännehän minut sillaksi työnnettiin." Syöjätär siitä sillan lomotti muruiksi ja kiirehti kuninkaan pojan kotiin. Päästyä naisen hoteelle rupesi maanittelemaan heti ja sanoi: "Syle, herja, huotrahani, velho, veitsirautahani, muutu petraksi metsälle!" — "Tännekö sinä taas vastukseksi tulit", sanoi nainen eikä sylkenyt eikä muuta tehnyt, vaan Syöjätär hänet kuitenkin muutti petraksi ja oman tyttärensä pani kuninkaan pojan puolisoksi. Lapsi siitä itkemään, kun ei maitoa saanut. Viedään pirttiin, viihdytellään kaikella tavalla, vaan se yhtäläiseen itkee vain. "Mikä lapsessa, kun niin levotonna on?" arvelee kuninkaan poika, lähtee Leskiakkaan ja kysyy siltä neuvoa. "Ka, ei ole oma naisesi", pakisee Leskiakka, "hän petrana on metsässä, sinulla Syöjättären tytär on puolisona, Syöjätär itse ativoina." — "Eikö millä voisi omaa naista metsästä saada?" kyseli toinen. "Kun minulle annat lapsen", vastasi Leskiakka, "minä huomenna lehmien kera metsään lähden, siellä haavan lehtiä halajan, koivun lehtiä kolajan, eikö tuo lapsi tuosta paremmin kärsisi, kun sitä katselee." — "No, tule ottamaan lapsi, vie metsään, jotta viihtyisi", sanoi kuninkaan poika ja vei Leskiakan kerallansa linnoille. "Ka, sinnekö sinä nyt lastasi laitat metsään?" epäsi Syöjätär, ei olisi antanut, vaan kuninkaan poika käski viemään. Sanoi: "Käytä häntä siellä, eikö tuo paremmin sitten viihtyisi."
Veikin siitä Leskiakka lapsen metsään. Tuli suolle, niin näki petrakarjan siinä ja rupesi laulamaan: