Hätäkös siinä nyt ollessa heillä? Eletään kuin muinoinkin talossa. Paistavat sieltä meren saaresta kuin tähti ikään huonukset linnoille, ja linnan väki ihmettelee sitä, kuka siellä moisissa huoneissa asunee, vaan ei saada tietoa keltään. Sattuipa kerjäläinen meren rannitse kävelemään, niin näkee kivisen sillan merelle vievän ja lähtee sitä myöten astumaan. Astuu, astuu sitä myöten, niin alkaa saari hänelle näkyä, josta paistaa kuin tähti hänen silmiinsä. Kulkee yhä edellensä, kunne pääsee jo saareen, niin näkee kauniit kullalta loistavat huoneet siellä ja käypi niitä kohti aina pihaan asti. Meneepä pirttiin nähdäksensä, ketä siellä eläisi, niin siellä nainen asuu kahden poikansa kera. He kerjäläistä syöttävät, juottavat ja hyvänä pitävät kuin vierasta konsanaan, ja pois lähtiessä vielä pojat kaimaavat häntä sillan korvaan matkalle. Kulkee siitä ukko jäljellensä ja tulee mantereelle, niin lähtee linnoilla käymään ja kävelee siellä kuninkaan pihoilla, ryötää.

Istuupa kuninkaan poika huoneensa ikkunassa katsellen rahvasta, mikä liikkui linnan pihalla, niin keksi muiden seassa kerjäläisukonkin ja kysyi häneltä: "Mistäpä, kerjäläinen, kävelet?" — "Oi kuninkaan poika armias!" vastasi kerjäläinen, "tietäisitkö, missä minä kävelin, et enempää pirtissä istuisi." — "No, missäpä kävelit?" kysyi taasen kuninkaan poika. Virkkoi silloin ukko: "Läksin rantaa tästä sinun linnoiltasi kulkemaan, niin näin kivisen sillan merelle päin menevän ja sain sitä myöten kulkemaan. Kuljin, kuljin kotvasen, niin tulin viimeiseltä meren saareen; saaressa talo oli ja talossa eläjät, äiti ja kaksi poikasta, niin kaunista, niin kaunista, jotta:

"Kädet kultaa kalvoisesta, jalat hopeiset polvista, päivyt paistoi päälaelta, kuutamoiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta.

"Siellä minua syötettiin, juotettiin jalosti, niinkuin sinuakin tässä linnoillasi hyvänä pidettäisiin kaikenmoisella, ja lähtiessä vielä poikaset kaimasivat minua matkalle."

Kuultua kerjäläisen pakinat juolahti jo kuninkaan pojan mieleen: eiköhän se minun naiseni siellä elä poikinensa saaressa? "Jo on ajatteluttanut minuakin", sanoi hän, "mikä sieltä tähden tavalla paistaa saaresta tänne linnoilleni, vaan en tiennyt, ken siellä moisissa huoneissa asuisi. Milläpä pääsisin nyt sinne, että saisin ne saaressa eläjät nähdä?" — "Ka, hyvin voit päästä", sanoi kerjäläisukko, "kun lähteä haluttanee, silta hyvä on, ettei toista mointa, minä oppaaksi lähden." Lähdettiin siitä nyt siltaa myöten kulkemaan, kerjäläisukko juohatti, ja tultiin yhtenä saareen. Näkee kuninkaan poika talon, niin pirttiin menee, siellä terveykset laatii. On siinä, olettelee, niin saapi jo sanelemaan, kysyy poikasilta: "Ka, miltä maalta te olette tähän sattuneet?" Sanoivat pojat: "Ka, siltä maalta me olemme; kun olimme tynnyrissä, se rupeaa kiveä vasten kolkuttamaan, ja me emme tiedä, missä me olemme, niin rukoilimme Jumalata, jotta: Jumalaiseni, murota meiltä tynnyri! Hän meitä auttoi silloin hädästämme, tynnyrin kupeet aukesivat, ja kun katsoimme, olimme tämän saaren rannalla. Saimme siitä sitten rannitse kävelemään ja pakisimme keskenämme, miten rupeaisimme autiosaaressa elämään, niin hauki uiden tuli siihen rantaan ja käski meitä vatsaa häneltä puhkaisemaan. Emme tahtoneet ensinnä häntä tappaa, mutta yhä kun yllytti meitä, täytyi viimeinkin tehdäksemme kuten oli pyytänyt, ja saimme hänen vatsastansa sinisen paikan ja säälitsän. Niistä meille apua oli. Kun sivalsimme sillä hauen antamalla paikalla vain, niin heti syntyi meille kaikki, mitä tässä olet nähnyt: kultaiset huoneet ja kivinen silta."

Poikien puhumasta päästyä täytyi kuninkaan poika itkemään ja sanoi: "Minä ne olen raatanut työt, minä sitä olen teidän vaivoihinne syynä; te minun lapseni olette!" Menee siitä sitten poikien äitiä sepäämään, sanoo: "Sinä olet minun naiseni, minä sinun miehesi, ja pojat samassa minun ovat." Tuntee tuossa toinen toisensa, ja siinä ilo nousee moinen, ettei voi virren veteä, saarnan sanoa. Sanoi siitä kuninkaan poika: "Lähtekää nyt, poikani, pois minun linnoilleni, josta olette syntyisinkin!" Ottaa naisensa ja poikansa kerallensa, ja lähdetään yhtenä matkalle. Poika kormanostansa otti paikan ja sivalsi sillä huoneita, niin samassa katosivat, ja siltaa myöten poikki merestä päästyä sivalteli taasen siltaa sillä, niin sekin kohta hävisi. Siitä perille kun tultiin, laadittiin heti pidot, kun nyt kuninkaan poika naisensa ja poikansa oli löytänyt.

Alettiin sitten elää eletellä kuten muinoinkin. Päivä tuli, toinen meni, ja rauha oli ja onnellisuus kuninkaan pojan kodissa. Vaan saivat pojat kerran äidiltänsä kuulla heillä toisiakin velilöitä olleen, jotka Syöjätär oli hukkaan saattanut, niin tuli pojille ikävä veljiänsä, eivätkä viihtyneet sen kovemmin kotonansa, vaan rukoilivat alituiseen äitiänsä: "Oi emomme, kantajamme, laske meitä velilöitämme etsimään!" Äiti ei olisi luopunut ainoista lapsistansa, niin koki estää heitä lähtemästä ja sanoi: "Elkää, poikaseni, semmoiselle matkalle lähtekö, tulette vielä tuhoon." Mutta pojat yhä kiusaavat häntä eivätkä rauhaa anna ennenkuin suostui viimeinkin laskemaan ja sanoi: "No, kun mielenne hyvin laatii, niin menkäähän, poikaseni! Jumala matkallanne!" Pojat silloin suorivat matkaamaan, ja äiti omista nänneistänsä lypsää maitoa, josta laati heille rieskasen ja antaa lähtiessä evääksi. Lähtevät siitä nyt astumaan, kulkevat kulkemistansa nuo ajat, nämät päivät, niin muutamassa paikoin kiekki istuu kolven nenässä. Siltä nousee heillä riita. Toinen sanoi: "Minäpä ammun tuon kiekin tuosta", ja ojensi jousensa ampuaksensa. Mutta toinen kielsi häntä ja sanoi: "Ole ampumatta, mitä sinä sitä ammut, kauniimpi se elossa on." Veli yhtä hyvin rupesi jo laukaisemaan, vaan kiekki silloin virkkoi hänelle: "Eläs ammu, poikaseni, vielä minä sinulle hyvää laadin!" Oudostui poika kiekin puhetta ja alensi jousensa, vaan kohta katui taas sitä sanoen: "Mitäpä hyvää hän minulle laatii!" ja ojensi uudellensa samaista kiekkiä. "Eläs tapa noin kaunista lintua", sanoi taasen veli, niin ei ampunutkaan toinen sillä kertaa, mutta siitä kiivastui kohta uudellensa ja ojensi kolmannen kerran jousensa. Ikään olikin jo laukaisemaisillansa, niin kiekki taasen puhui kolven nenästä: "Eläs ammu, poikaseni, minä sinulle hyvää laadin!" — "Mitäpä hyvää sinä minulle laadit?" sanoi poika, vaan alensi kuitenkin jousensa. "Ka, et tiedä, mitä kulkiessasi sattuu", vastasi kiekki kolven latvasta; poika ei enää viitsinyt häntä hätyyttää, ja ampuminen jäi sillensä.

Saivat veljet taaskin matkaamaan. Kotvan aikaa kuljettuansa, tuli meren ranta eteen, ja jäivät siihen tuumimaan. "Milläpäs tästä nyt poikki pääsemme?" sanoi se ampuja-poika. "Se siitä nyt tuli", vastasi toinen toimessansa, "miksipä, veli, kiekkiä hätyytit, enkö minä sinua kieltänyt?" — "Ka, minä hänet olisinkin ampunut, ellet sinä, pelkuri, ollut kieltämässä", sanoi suutuksissa veli, "vaan tulkoonhan nyt avuksemme, koska lupasi; kun lienee hyvä, saattakoon meidät merestä poikki ja vieköön tästä toiselle rannalle."

Tuskin saikaan vielä sanoneeksi, kun kavahti kiekki taivaalta, lensi leuhahti siihen, ja sanoi: "Nouskaa nyt, poikaset, selkääni istumaan, niin saatan teidät meren poikki!" Pojat tekivät sen, ja kiekki läksi heidän kera lentämään. Lensi, lensi, nousi, nousi aina taivaslakeen yhä ja kysyi siellä heiltä: "Joko suurena on meri silmistänne?" — "Ka, niin on kuin puisen kate", sanoivat pojat, "sen suuruudelta vain näyttää silmistämme." Kiekki silloin loihe sieltä alas ja paiskahti heidän kera mereen, jotta kastuivat vähäsen; vaan siitä rupeaa nousemaan taas, kohoaa ylemmäksi vielä kuin ensi kerralla ja sanoo selässänsä istujille: "Suureltako nyt meri näyttää silmistänne?" — "Niin on kuin seulan suuruinen vain, sen kokoiselta meille näyttää", virkkoivat pojat vapisten hänelle. Taukoaapa kiekki jo silloin ylenemästä ja paiskahtaa uudellensa mereen, jotta pojat ihan umpipäähän menivät veteen; vaan alkaa siitä taasen kohota taivaalle takaisin. Viimein tuiki ylhäälle noustuansa kysyy taaskin selässä olijoilta: "Onko suurena nyt meri silmistänne?" — "Ei ole suurena", vastasivat pojat, "niin on kuin riehtilä ikään, sen suuruudelta vain näyttää." Loihe silloin kiekki kolmannesti mereen ja paiskahti vielä entistä syvemmälle, että tuli pojille aina pahempi hätä; mutta ei kaukaa vedessä pitänyt, vaan nousi lentoon taas, eikä kohonnutkaan sen kovemmin enää taivaalle, lenteli alaitse vain ja kantoi pojat merestä poikki rannalle. Siihen heitti heidät selästänsä hiekalle ja sanoi sille pojalle, kuka häntä ampua yritti: "Sinä kun rupesit, poikaseni, minua ampumaan, minulla silloin niin hirveä oli kuin sinullakin minun ensi kerran mereen paiskahtaessani. Samatse kun toisen ja kolmannen kerran minua ojensit, minusta silloin meni niin hirveäksi, etten nähnyt taivasta pääni päältä, niinpä sinullekin kolmas mereenpaiskahdus oli hirvein kerta. Nyt olen sanani teille täyttänyt, kun yli meren saatin, menkää nyt, kunne mielenne laatinee!"

Poikarukat silloin läksivät itsepäällänsä vaeltamaan ja kulkivat kauan aikaa outoja maita eksyksissä. Mennään, mennään, vaan ei tiedetä, minne mennään. Muistuipa kuitenkin hauen antama säälitsä toiselle pojalle mieleen, niin puhui siitä veljellensä: "Kun antoi säälitsäisen meille hauki, sanoi ajallansa meille siitä hyvää olevan, niinpä ruvetkoon nyt meitä hädästämme auttamaan!" Samassa otti säälitsäisen kormanostansa ja työnsi vieremään. Sepä kun pääsikin liikkeelle, vieri, vieri edellä yhä, ja he sen jäljessä kulkivat. Hyvän matkaa sillä tavoin mentyänsä tulivat sakeaan männistöön, niin siinä istuu männyssä vaakalintunen, joka kysyy heiltä: "Kunne menette, poikaseni?" — "Menemme", sanoivat, "vaakalintuseni, velilöitämme etsimään; etkö tiedä sinä, missä meidän ovat veljemme?" — "En tiedä minä, poikaseni", sanoi lintu, "vaan tästä kun vähän matkaa menette, talo tulee, niin kun siinä kysytte, tietävät ehkä sanoa, kussa veljenne ovat."