Ajeli siellä se tynnyri, ajeli viikon aikaa aaltoloita, jotta jo tuli ahtaaksi kahdelle. Sanoi poika äidillensä: "Oi äitiseni, minä potkaan tynnyrin halki." — "Elä potkaa", kielsi äiti, "veden varassa olemme." No, ei potkaissut poika, totteli äitiänsä. Oltiin vielä siellä, oltiin viikon aikaa, ja tynnyri kävi aina ahtaammaksi, — yhähän se poika kasvoi kasvamistansa. Sanoi siitä niinkuin viimeinkin: "Potkaan pohjan tynnyristä." Ei hän sillä kertaa kuitenkaan saanut maammoltansa vielä potkaista; vaan tuli aikaa myöten tynnyrissä asuminen vielä sittenkin ahtaammaksi, niin sanoi jo kolmannen kerran: "Potkaan tynnyrin, maammo, halki." No, äiti kun tunsi tynnyrin kahdapäin heiluvan, siinä vain jylkyttävän, arvasi jo matalalla oltavan ja sanoi pojalle: "Potkaa, poikaseni, kun potkaat, ei tässä meille muustakaan apua tule."
Poika silloin yhden kerran kun ojensihe vain, niin tynnyrin pohja oli auki, ja he siitä maalle pääsivät. Kävelivät rantaa yhtenä, niin kysyi poika maammoltansa: "Mitä me ensimmäiseksi tarvitsemme?" Äiti sanoi: "Asuinpaikkaa." Poika siitä astuu edellä, näyttelee maammollensa tietä. Tultiinpa aukealle paikalle, semmoiselle kauniille kunnaalle, niin poika siinä sieppasi silkkihuivinsa ja huiskautti sitä, niin heille siihen ilmestyi asunto moinen kuin kuninkaankin linna on.
Saatiin siinä nyt elämään, niin äiti rintamaidostansa teki yhdeksän kakkaraa, paistoi ne kypsiksi ja asetti pöydälle jäähtymään. Astuipa samassa kahdeksan urosta, vahvannäköistä, maantietä myöten kohti taloa, niin huoneessa olijat kun näkivät ne, luulivat heitä voroiksi ja pakenivat kiukaan taakse piiloon. Miehet kun tulivat tupaan ja näkivät kakkarat pöydällä, rupesivat maistelemaan niitä, sanoivat: "Täss' on yhdeksän kakkaraa, meitä vain kahdeksan miestä, missä meistä on yksi?" Se mies silloin ilmaisihe sieltä kiukaan loukosta ja sanoi: "Tässä minäkin olen." No, toisille hyvä mieli, kysyivät: "Missäs meidän on maammomme?" Veli samassa neuvoi heille maammonkin sieltä piilopaikasta, ja siitä nousi semmoinen ilo, jott'ei maahan laskettu äitiä.
Tuli sitten muudan pakitsija siihen heidän taloonsa ja pakkosi ikkunan takana Jumalan nimeen. Pojat käskivät hänet heti tupaan, syöttivät siellä, juottivat miestä hyvästi, ja seulan hopeata antoivat lähtiessä apua. Puisteltiin näet huivia vain, niin tavarata saatiin jos minnäköistä. Ukko läksi siitä ja tuli kuninkaan linnaan. Siellä kuningas kysyy häneltä: "Eikö sinulla, ukkoräivä, muita paikkoja ollut pakota, kun tänne tulit?" Ukko vastasi: "Jo minä olen paremmissakin paikoissa käynyt, saatikka täällä." — "No, missä?" — "Korvessa tuolla", sanoi ukko, "on semmoinen linna, jotta kyllä näyttää." Pyrki kuningas katsomaan sitä, ja ukko pantiin liehtariksi. Tultiinpa likelle taloa, niin äiti sanoo pojillensa: "Isänne tulee." Pojat silloin hyppäsivät vastaan kaikki, nostivat kuninkaan koholle ja kantoivat käsillänsä pirttiin. Siellä tulee nyt kaikki ilmiin. Kuninkaan poika pyytää naista uudellensa lähtemään hänen linnaansa; vaan eihän se nainen sinne lähtenyt, kun oli toinen akka siellä. Oli näet se pesijä-akan tytär kuninkaan pojalla vaimona. "No, ei se kaukaa siellä asu", virkkoi kuninkaan poika, meni heti kotiinsa ja otti sen pesijä-akan tyttären ja solmesi parhaan orinsa häntään. Ori kun laskettiin juoksemaan, se meni sitä kyytiä, jotta siell' on tänäkin päivänä. Mutta kuninkaan poika otti entisen naisensa ja poikansa luoksensa, ja elettiin siinä hyvänä. — Sen pituinen se.
KÄSITÖN NEITI
NEITONEN KUNINKAAN SADUSSA
Oli ukko ja akka, joilla oli kaksi ylen kaunista ja siivoa lasta, toinen poika, toinen tytär. Ukko kun oli vanha, kävi äkisti sairaaksi ja kuoli. Kohta miehensä kuoltua rupesi akkakin posimaan ja kävi huonoksi jo, että tunsi loppunsa lähestyvän, niin varoitti kuolinvuoteelta lapsiansa ja sanoi: "Eläkää, lapseni, hyvästi keskenänne, minusta jo aika jättää!" Tuskin saikaan äiti jäähyväiset sanoneeksi, niin se jo kuoli, ja poika ja tytär jäivät vanhassa kodissansa taloutta pitämään, elivät hyvässä sovussa keskenänsä ja tulivat hyvästi toimeen.
Vaan tulipa aikojen kuluessa veljelle kuitenkin ikävä, ja alkoi laatia mielensä naimaan. Kävi siitä siskonsa puheelle ja sanoi: "Siunaa minua, siskoni, matkalle, olisi kosintaan lähteminen." — "Ka, nai sinä, veljeni, nai", kehoitti sisar veljeänsä ja toivotti onnea matkalle. Veli silloin heitti sisarellensa jäähyväiset ja sai sitä tietänsä matkaamaan. Sielläpä sattui Syöjätär tulemaan pojalle naiseksi, vaan se kun ei tuntenut häntä, otti Syöjättären luoksensa ja toi kotiinsa. Elettiin siinä nyt muutaman aikaa hyvästi yhtenä, ettei paremmasta apua. Veljellä vaikka oli nainen, piti sisartansa yhtä rakkaana kuin ennenkin ja antoi hänen taloa hoitaa ja emännöidä kuten hyvänsä tahtoi. Sepä ei ollut Syöjättären mieleen, vaan alkoi pistää vihaksi, ettei hänelle annettu emännyyttä. Kerran sitten laati veljen mieli metsälle, niin meni lähtiessä sisarensa puheelle ja sanoi: "Siunaa minua, siskoni, matkalle! Lähden vähäksi metsällä käymään." — "Ka, mene sinä, veikkoni, mene", vastasi sisar, ja niin läksi veli metsälle sanomatta naisellensa mitään. Siitä suuttui taas Syöjätär vielä pahemmin, kun ei poika metsälle mennessänsä virkkanut hänelle sanaakaan, ja piti siitä sisarelle vihaa. Mitäs ollakaan; miehensä metsällä ollessa meni Syöjätär navettaan, tappoi siellä lehmät, lampaat, hevoset ja kaikki, ja kun keksi miehensä kotiin tulevan, juoksi veräjälle vastaan heti ja sanoi: "Kysy vastakin siskoltasi siunausta, nyt hän poikessa ollessasi tappoi lehmät, lampaat, hevoset ja kaikki, mitä talossa oli." — "Tappakoon!" vastasi poika, "omansapahan olivat", eikä pitänyt asiasta mitänä.
Kului aikaa vähäsen, niin poika samatse meni metsälle ja pyysi sisareltansa siunausta, vaan naisellensa ei virkkanut mitään. Nainen silloin menee ja astiat kaikki murottelee paloiksi. Tuohisen, lusikan ja ropeen vain jättää ehyiksi, ja kun poika metsältä palaa, käypi tielle häntä vastaan ja sanoo: "Kysy vastakin siskoltasi siunausta, nyt hän astiat murotteli kaikki, ei muuta kuin tuohisen, lusikan ja ropeen vaan jätti särkemättä." Ei poika vielä ollut asiasta millänsäkään, sanoihan vain: "Murottakoon, omansapahan olivat."
Meni taas muutama päivä, niin poika samatse kävi sisarellensa sanomassa jäähyväiset ja meni metsälle entiseen tapaansa, jott'ei naisellensa virkkanutkaan. Tämäpä sillä aikaa pojan sai, niin tappoi sen polvillensa ja miehensä metsältä palatessa syytti senkin sisaren päähän ja sanoi: "Semmoinen sinulle on siskosi siunaus, nyt hän ainoan poikasi tappoi, jonka poikessa ollessasi sain." Siitäkös nyt veli suuttui sisareensa viimeinkin, kun luuli hänen lapsen tappaneen, ja arveli suruissansa: "Kuinka häntä nyt kurjaa rangaista, tappaako, yön selkäänkö panna, kun se semmoisia rupeaa laatimaan?" — "Kyllä siihen keinon keksimme", lausui nainen, "lähdemme yhdessä marjaan, niin siellä häneltä kädet katkaisemme ja heitämme semmoisena metsään." Mies ei voi siihen mitään virkkaa, niin on nyt paha mielestä, antaahan akallensa vallan, ja soudetaan kolmen hengen saarelle marjaan. Poimittiin siellä sitten, minkä aikaa lienee poimittuna, niin sanoi veli sisarellensa: "Käännypä, sisko, rantaan, vene jäi maalle vetämättä, ken tiesi, sen tuuli vie." Sisar kohta kävikin veljensä kera rantaan ja vetäisi vähän venettä, vaan veli samalla sieppasi kirveensä ja lyödä rapahutti häneltä veneen laidalla kädet poikki. Siihen jätti sitten tyttöraukan autiosaareen käsittömäksi ja itse souti naisensa kera kotiinsa.