Tästä jo kaikki arvataan, että hän on se kuninkaan pojan nainen, vaan ihmetellään, mistä lienee kädet saanut, kun hän ennen oli käsitön. Nainen silloin selitti senkin, miten häntä hauki oli auttanut, ja puhui asian kohdallensa. Siitäkös nyt ilo nousi veljen talossa, ettei mointa ole nähty ei kuultu. Kaikki muuttivat kuninkaan pojan kera linnoille ja rupesivat yhtenä elämään, mutta Syöjätär pantiin upeiden häntään revittäväksi, jossa kuoli. — Sen pituinen se.
NEITONEN HERNEMAASSA
Veli ja sisar yhdessä elivät ennen. Isä heiltä kun kuoli, sanoi pojallensa: "Pidä sisartasi hyvin, elä vihaa, eläkää hyvästi yhdessä." He elivät kotvasen, sopivat hyvästi yhdessä; veli lopuksi ottaa morsiamen, paholaisen akan tytär puuttuu hänelle naiseksi, naipi sen. Sepä nato ei suvainnut sitä miehensä sisarta, vihaamaan rupesi: minkä raataa sisar, hän miehellensä toisin kielii, sanoo: "Kaikki hävittää siskosi talomme." Siitä kun lapsen sai, niin repi sikiönsä, nenät repi, korvat repi, silmät puhkoi kaikki ja sanoi miehellensä: "Katso, mitä sisaresi laatii!" Veli uskoi jo lopulla, naisensa kera löi, paalikoi sisartansa ja ajoi vähissä hengin kotoa. Meni siitä kuninkaan linnoille se neitsyt, vetihe vähissä voimissansa, ja elää siellä pakoten. Läksi kuninkaan poika keväällä herneitä peltoonsa kylvämään ja sanoi niitä jyviä maahan lykätessään: "Ken näitä ensi kerran syönee, minä sen naisekseni otan, joshan neiti lienee." Sen sanoi, nauroi siinä toisille. Sepä tyttö aikautui toisessa pellon laidassa aidan takana olemaan, ja kun kuuli, minkä pakisi kuninkaan poika, pani sen mieleensä. Tuli kesä, ja herneet olivat joutuneita, niin tyttö aidan alatse kaivoi loukon ja kävi syömässä palkoja. Kerran sitten juohtui hernemaa kuninkaan pojan mieleen, niin mietti mielessänsä: "Annas, lähden, katson, mitä herneet ovat kasvaneet." Tuli, katsoi, niin tästä jo hyvä tukku syöty. Rupeaapa vartioimaan nyt; vartioi, vartioi, niin jo tulee tyttö taas sieltä loukosta salaisin ja alkaa palkoja syödä. Koppaa silloin kuninkaan poika tytön kiinni ja kantaa hurstissa kotiinsa. Siitä sen tytön kuninkaallisiin vaatteisiin suoritti, selvitti vaimoksensa kuten kuninkaan morsianta ainakin.
Elettiin sitten yhdessä, kunne saattoi kuninkaan poika sen naisensa kohtuiseksi; vaan tulipa sotaan lähtö miehelle, niin sanoi lähtiessä naisellensa: "Kun pojan saanet, työnnä kirja, minä heti tulen kotiin; kun tyttö ollee, työnnä kirja täydellensä, tulen, konsa joudun." No, nainen kun sai pojan kotona, työnsi kirjan samalla, jotta: "Tulkoon mies rutompaan, täällä poika on saatu", ja orjan työnsi kirjaa viemään. Se kun läksi kirjoinensa matkalle, siihen taloon aikautui yöksi, mistä tyttö oli kotoisin. Vähän aikaa pirtissä oltua sanoo emäntä orjalle: "Eikö vieraalle pidä kylpyä?" — "Ka, hyvä olisi matkamiehelle sauna", vastasi kirjan tuoja ja läksi kylpemään kuten oli käskettynä. Sepä kehnon akan tytär sillä aikaa purki laukun, muutti kirjan ja pani siihen: "Tyttölapsi on saatuna." Orja ei tiedä asiasta mitään, kylvettyänsä lähtee matkalle taas ja viepi kuninkaan pojalle kirjan. Hän kun sai tietää mitä kodissa oli tapahtunut, työnsi saman orjan kera vastimen, jotta: "Tulenhan minä, konsa joudun", ja kirjan viejä läksi sen kera linnoille. Matkalla aikautui taas samaan taloon yöksi, kuhun tullessakin, ja emäntä samatse työnsi hänet kylpemään, purki sillä aikaa laukun ja muutti kirjoituksen, jotta: "Kun lapsi on saatu, nainen heittäköön pois kuninkaalliset vaatteet, omat ryökäleensä pankoon päällensä ja sen kera menköön, kunne tietää." Siitä kun vei orja naiselle sen kirjan, se teki miehensä käskyn ja läksi linnasta pois; matkaa, pakkoaa, itkee, tietä myöten kulkee. Tuleepa jano kävellessä, niin lähtee vettä etsimään, jos metsässä mistä löytäisi. Vähän aikaa etsittyänsä löysikin sieltä lähteen semmoisen, jossa oli ylen kirkas vesi ja kaunis kultainen kauha. Siihen laski lapsensa lähteen reunalle ja itse meni, minnehän lienee ulommaksi vähän mennyt. Lapsipa kun jäi itseksensä, kyyristyi sitä kultakauhaa ottamaan ja putosi päälaellensa lähteeseen. Äiti silloin juoksi hätään ja haroi lapsensa lähteestä ennenkuin tukehtua ennätti. Siinä kastuivat kädet kaikki ja silmät häneltä, josta samalla muuttui kauniiksi hyvin, tuli entistänsä terveemmäksi valeten iholtansa, ja lapsi samoin kaunistui, jott'ei heidän moistansa maalla.
Lähtee siitä nainen lapsinensa taas matkaamaan ja tulee siihen kotitaloonsa viimein, jossa eli hänen veljensä vielä vaimonsa kera niinkuin muinoinkin. Häntä ei siinä tunnettu, niin kysyi talon väeltä yösijaa. Emäntä siihen hönkäisee: "On tuolla oven suussa tilaa." — "Hyvä minulle, missä saan olla", vastasi nainen ja jäi siihen lapsensa kera yöksi. Ollaan siinä, iltaa vietetään, niin jo tulee kuningas sotajoukkoinensa sodasta, siihen poikkeaa yöksi hänkin. Kuningas kun kävellä pastieroitsee pirtissä, nainen laskee lapsensa ryömimään lattialle. Se kun ryömii, ryömii kuninkaan luo, kuningas ottaa lapsen syliinsä, katselee sitä ja kysyy äidiltä: "Mistä sinä, nainen, olet, kun niin on kaunis lapsi ja kaunis olet itsekin?" Nainen siitä haastaa kuninkaalle, sanoo: "Niin, niin, eihän minua enää tunneta, tässä olin ennen minäkin talossa, yhdessä leivässä olimme, vaan rupesi tämä nato minua vihaamaan." — "Suu kiinni, ruoja!" huutaa veljen nainen, estäisi häntä haastamasta, mutta toinen puheli yhä: "Rupesi nato minua vihaamaan, kieli miehellensä, ja minua siitä pieksettiin, paalikoitiin ja vähissä hengin kotoa ajettiin. Kuljin silloin, matkasin kuninkaan linnalle, sain siellä kuninkaan pojan naiseksi ja tulin kohtuiseksi. Läksi kuninkaan poika sotaan miehinensä, niin sinne kirjan työnsin, jotta: poika on täällä saatuna; mutta hän oli minuun vihastunut, niin sieltä kirjan vastaan työnsi, jossa käski minun matkoihini mennä lapseni kera. Täytyi silloin mierolle lähteä, hyvä koti heittää." — "Suu kiinni!" ärjäisi taasen veljen akka. Mutta kuningas sanoi: "Haasta vain pois, minä tässä olen kaikkien herra"; ja nainen jatkoi puheensa, haasteli siinä koko seikan kohdallensa. Veljen akka kun vielä kerran huutaa: "Suu kiinni, ruoja, elä valheita puhu!" kuningas tempasi häntä tukista, vei pihalle ja pani akan räystäästä riippumaan. Siitä otti entisen naisensa ja poikansa, vei ne kotiinsa, ja siellä hyvänä elettiin. Jos elettäneen vieläkin, ka, en tiedä sanoa. — Sen pituinen se.
VELJIENSÄ-ETSIJÄTYTTÖ
Talossa oli ukko ja akka. Heille oli jo syntynyt yhdeksän poikaa, vaan ei yhtään tytärtä. Siitä pojat suuttuivat vanhempiinsa, kun ei heille sisarta saatu, ja äiti kun taas kävi mahakkaaksi, erosivat kodistansa peläten, että saapi pojan nytkin, ja pakenivat kauas salolle, johon kyhäsivät itsellensä huoneet. Heidänpä siellä oli paha elää emännättä, ja kun äitinsä heidän kodista lähtiessänsä oli kuormilliseksi jäänyt, läksi jonkin ajan kuluttua yksi veli sieltä talolta vanhaan kotitaloonsa kuulustamaan, mitä siellä tehdään, tyttäriäkö vai poikiako vain. Siellä ei ollut äiti lapsia vielä tehnytkään, niin poika samassa palasi salolle takaisin, vaan sanoi lähtiessä äidillensä: "Kun nyt lapsen teet, pane merkki portin korvaan; tyttölapsen kun tehnet, kehräspuu pitää pannaksesi, vaan kun poikalapsen, niin kirvesvarsi. Jos siinä katsomaan tullessani kirvesvarsi merkkinä on, minä en pirtissä käykään, portilta käännyn takaisin, vaan jos kehräspuu on, sitten tulen huoneissa käymään ja otan kerallani isäni, äitini, sisareni ja kaikki."
Eukkopa sinä yönä saikin tyttären ja kehräspuun panetti portin korvaan merkiksi niinkuin puhe oli, vaan yöllä tuli Syöjätär ja muutti kirvesvarren kehräspuun sijaan. Veljet sillä aikaa pitivät tuumaa keskenänsä mennä puhuttua merkkiä vanhasta kodistansa katsomaan ja laittoivat yhden joukostansa sitä tiedustamaan. Se kun perille pääsi ja näki kirvesvarren portin korvaan asetetun, tuli siitä pahoillensa, ei vanhempiensa puheella käynytkään, vaan palasi veljesten luo ja puhui niille asian. Siitä saati ei sen kovemmin kuultu pojista mitään, elivät siellä salolla erillänsä, vaan vanhemmat tyttärinensä asuivat vanhassa kodissansa niinkuin ennenkin. Kasvoipa tytärkin täysiaikaiseksi, niin ilmoitti äiti hänelle, miten yhdeksän hänen veljestänsä Syöjättären petollisuudesta oli eronnut kotoa, ja puhui koko asian kohdallensa. Siitäkös sisaren mieli kävi pahaksi, täytyi tyttöraukka velilöitänsä itkemään ja itki illat, itki aamut suruansa yhä, ettei vähäksikään helpottanut. Äiti koki lohdutella häntä jos jollakin saadaksensa häntä itkemästä, vaan suru ei haihtunut tyttären mielestä, se vain itki yhä ja oli huolellinen. Viimein, kun ei muusta apua nähnyt, tiputti äiti tyttärensä kyyneleet astiaan, teki niistä jauhojen kera kakkaran ja sanoi tytölle: "Eläs, tyttöseni, viikommin itke; kun saisit uskollisen toverin, voisit lähteä velilöitäsi etsimään." Olipa tytöllä Pilkka-niminen koira, joka oli emännällensä ylen uskollinen ja yhä seurasi häntä, niin rukoili tytär äitiänsä: "Päästä vain, äitiseni, minua etsintään, onhan minulle koirassani Pilkassa kylliksi toveria." No, äiti kun ei nähnyt muustakaan apua olevan, siunasi tytärtänsä matkalle, sen kyyneleistä leivotun kakkaran pani evääksi ja käski sitä vierettämään edellänsä, niin se hänelle tien näyttäisi.
Tyttö silloin läksi matkaamaan koiransa keralla, pani äitinsä antaman kakkaran vieremään ja virkkoi sitä liikkeelle lykätessä:
"Viere, viere kakkarani, yhdeksihin veikkosihin, yksihin emon aloihin!"