Poika siinä salpamen alla kimpuilee yhä, kunne pääsee loukustansa viimeinkin, niin kerää Syöjättären jättämät luupalat pataan kaikki ja keittää ne uudestansa rokaksi. Käypi siitä sitten tanhuelle ja kirjuu tovereitansa syömään. Toiset tulivatkin kohta metsästä, kun olivat nälissänsä hyvin, ja ruvettiin ruoalle; vaan eipä ollutkaan toisista rokka hyvä, niin kysyivät keittäjältä: "Minkätähden tämä rokka niin laiha on? Parhaimman mahonhan me olimme tappavinamme!" — "Tämä pirtti vanha on", sanoi kallionjylkyttäjä, "niin liikahteli keittäessäni, että rokka maahan meni, ja minä kun uudestansa keitin, ei syntynytkään rokka hyvä." No, toisten täytyi tyytyä rokkaansa, jommoinen oli, ja tulivat sen päivää sillä syömällä toimeen. Tuli sitten aamu, niin iskettiin maho taaskin tanhuelta ja jokientaluttaja jätettiin keittämään, vaan toiset kaksi menivät puita leikkaamaan niinkuin eilenkin. Mitäs ollakaan; pojan siellä keittäessä tuli taaskin Syöjätär pirttiin sanoen hänelle: "Jokos taas olet, raatoniekka, pirtissäni, vaikka eilen kielsin tulemasta!" Tarttui poikaan kiinni ja pisti häneltä pään salpamen alle, vaan keiton söi vatsaansa ja meni tiehensä.

Pääsi poika viimeinkin salpamen alta, niin keräsi ainoat keiton jätteet, mitä oli luupalasia Syöjätär vähän jättänyt, ja keitti niistä uudellensa rokkaa. Huusi sitten metsästä toisetkin toverinsa syömään, ja ruvettiin ruoalle. Syödessä nurkuivat toiset taas rokkaa kehnoksi ja sanoivat: "Mikä kumma, kun tämä rokka niin laiha on, hyvän mahonhan me iskimme!" Mutta jokientaluttaja vastasi toverinsa eilisillä sanoilla: "Pirtti liikahteli keittäessäni, niin rokka maahan meni, ja uudestansa kun keitin, ei syntynyt enää ruoka hyvä." Mitäs siihen, elettiin se päivä taas ja maattiin yön seutu, kunne päivä valkesi, niin nälkä tuli miehille, kun niin vähällä syönnillä oli täytynyt menneenä kahtena päivänä aikaan tulla, ja iskivät taas toisen mahon tanhuelta. Jäipä Mikko Mieheläinen itse keittämään ja toiset työnsi halkoja leikkaamaan. Keittäessänsä kävi hänestä sitten aika ikäväksi, niin laati rokan kiehuessa itsellensä kanteloisen, ja kun ei ollut pirtissä lavitsaa, millä olisi istunut, kantoi pihalta suuren tammisen altaan pirttiin, jonka asetti kumollensa lattialle, ja rupesi siihen selällensä kanteleella soittamaan. Samassa tuli Syöjätärkin taas kotiinsa ja ärjäisi heti hänelle: "Vai tulit sinä, Mikko Mieheläinen, minun pirttiini remuamaan!" — "No, hiljempää, hiljempää, akkaseni", sanoi Mikko Mieheläinen, "minä heitän soiton tähän lapsillesi; onko lapsia kussa?" Syöjätär suuttui siitä aina pahemmaksi ja huusi vihoissansa: "Minä vähät soitostasi, tule, raatoniekka, tappeluun!" Vaan Mikko Mieheläinen kun pääsi akkaan käsin, ruhtoi hänet samassa ja pani sen tammisen altaan alle, joka oli lattialla kumossa. Sitten keitti hän rauhassa rokan valmiiksi ja kirjui toisia syömään. Ne tulivatkin metsästä kohta, ja ruvettiin yhtenä syömään, niin kysyi Mikko Mieheläinen tovereiltansa: "Hyväkö on rokka nykyinen?" — "Ka, hyvä on!" sanoivat toiset ja kehuivat Mikon keittämää makeaksi. Hän silloin nousi syömästä, kohensi allasta ja sanoi: "Täss' on nyt pirtinliikuttaja! Miksi ette varoittaneet minua? Vakautuu nyt pirtti liikkumasta, vaan lähtekäämme jo poikkeen, ei tässä enää ole meillä tekemistä." Toiset olivat häpeissänsä eivätkä juljenneet virkkaa mitään, vaan läksivät Mikon keralla matkaamaan. Menivät, menivät edellensä, niin löysivät metsästä haudan niin suuren, niin suuren, ettei pohjaa näkynytkään. "Pitäisipä käydä tietelemässä, mitä haudassa on", sanoi Mikko Mieheläinen, "vaan millä me sen pohjaan pääsemme?" Asiata vähän arveltuansa keksivät jo toverit neuvon ja sanoivat: "Onhan meillä ne kolme mahon nahkaa keralla, jotka Syöjättären kodista saimme, laatikaamme niistä vipu moinen, jossa laskeudumme alas!" Se keino oli Mikostakin hyvä, ja laadittiin nahoista kätkyt, johon liitettiin nahkaiset hihnat, niin pitkät kuin vain nahoista saatiin, niillä muka laskeaksensa kätkyttä hautaan. Kun oli se heidän laitoksensa valmis, kysyi Mikko toisilta: "Kuka siihen nyt istuu meistä kätkyehen?" — "Istu sinä, Mikko Mieheläinen", sanoivat toverit, "me väettömät miehet, mitä pannet kätkyehen, sitä hihnoista nostamme." — "No, sitähän tuo on", sanoi Mikko Mieheläinen ja istui kätkyehen käskien toisia laskemaan häntä hihnoista alas. Toverit saavat silloin häntä laskemaan, ja Mikko Mieheläinen alenee hihnojen sujuessa aina syvemmälle, kunne tulee jo viimein maan alle, jossa avautuvat äkkiä oudot maat ja toiset ennen näkemättömät seudut. Ilmaupi muka toinen maailma siellä, moinen kuin ylhäälläkin, jossa on meri ja sen rannalla pirtti. Nouseepa Mikko Mieheläinen silloin kätkyestä ja menee siihen pirttiin, niin siellä on ylen kaunis neitonen valkoisissa vaatteissa, joka

kultakangasta kutoopi, hopeaista helkyttääpi; kädet kultaiset kalvosista, jalat hopeiset polvista, päivyt paistaa päälaelta, kuutamaiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta, seitsentähtinen selältä.

Neiti kun keksii Mikon, säikähtää heti ja sanoo: "Oi vieraan maan mies, miten sinä poloinen tänne jouduit? Maammoni kun kotiin tulee, se tappaa sinut." — "En ole miestä vertaistani ennen nähnyt, saatikka sitten pelätä tiennyt, joko ruvennevat nyt akat minua tuhoamaan", sanoi Mikko Mieheläinen ja kertoili neitiselle, miten hän ylämaailmasta kätkyessä sinne oli laskeutunut. Neitisen silloin kävi sääliksi poikaa, kun se hänestä hyvä oli, ja vei Mikko Mieheläisen aittaansa, jonne peitti vaatteihinsa, ettei maammo sieltä löytäisi, ja salpasi oven. Mutta kohta tuli akkakin kotiin ja kiljaisi heti kynnykseltä tyttärelle: "Kunne sinä pojan peitit? Poika on nykyänsä käynyt tässä; tuo häntä piilostansa kerallani tappeluun!" Neitisen silloin ei auttanut enää kieltäminen, vaan täytyi tuoda poika näkyviin, jossa nousi maammon keralla hirmuinen tora; mutta viimein tuli Mikko voitolle kuitenkin ja tappoi akan. Siitä meni sitten se neitinen miehelle, läksi Mikko Mieheläiselle naiseksi, ja suorisivat ylämaailmoille lähtemään. Mitä oli neitisen kodissa tavarata, eloa ja muuta hyvyyttä, hopeata, kultaa, sen ottivat myötänsä kaikki ja kantoivat siihen haudan suulle, jossa se nahkainen kätkyt riippui. Niitä tavaroitansa panivat sitten kätkyehen, jonka Mikon toverit hihnoista nostivat ylös ja tyhjennettyänsä aina solauttivat takaisin, kunne aikansa sitä tekoa tehtyänsä tavarat alhaalta loppuivat. Solui kätkyt taas tyhjänä alas, eikä ollut enää muuta siihen panemista, niin sanoi Mikko Mieheläinen naisellensa: "Istu sinä nyt, neitiseni, kätkyehen, että pääset täältä ylös, niin tulen sitten minä taas vuorollani." Istui neitinen silloin kätkyehen ja nostettiin ylös, vaan kätkyt solautettiin takaisin, ja Mikko Mieheläinen itse rupesi viimeiseksi kätkyehen. Saivat toverit taas hihnoista vetämään, että kohosi jo kätkyt vähän matkaa, niin puhui nostaessa toinen toisellensa: "Mikko Mieheläinen jos pääsee haudasta ylös, se ei annakaan meille osaa eloksistansa, vaan työntää meitä vuoromme sinne, niinpä heittäkäämme hänet hautaan ja pitäkäämme tavarat kaikki!" Toinen mieltyi heti toverinsa tuumaan; samassa katkaistiin hihnat, joissa kätkyt oli riipuksissa, ja Mikko Mieheläinen puolitiestä hautaa kirposi alas.

Mitäs siihen; Mikko lähtee meren rantaa siellä maan alla suruissansa astumaan, niin näkee linnun lentelevän taivaalla ja huutaa sitä luoksensa: "Tules tänne, lintuseni!" Lintu lentää leuhahtaa siihen heti ja sanoo: "Terve, Mikko Mieheläinen! Mitäs tuumailet?" — "Sitä tuumailen, miten kotiini pääsisin", vastasi Mikko, "saata, lintuseni, minut omalle maalleni!" Linnun kun oli sääli häntä, ottikin heti selkäänsä Mikon ja läksi lentämään. Lensi, lensi matkojansa, kunne toi Mikon viimein siihen paikkaan, kussa tovereinensa mahoja keittääksensä oli halkoja leikellyt, niin heitti jo selästänsä ja kysyi: "Joko tunnet maata, kussa olet?" Mikko siitä katsastamaan ympärillensä, niin tuntee jo paikan ja sanoo: "Jo nyt tiedän, lintuseni, kussa olen, kiitoksia tuomastasi!" Sitten erosivat siinä toisistansa; lintu läksi lentoon uudellensa, vaan Mikko Mieheläinen kävi haudalle sinne, kuhun oli molemmat toverinsa jättänyt. Paikkaa lähestyessä kuuli jo melun haudalta, ja kun likemmäksi meni vielä ja syrjästä katsoi, näki kallionjylkyttäjän ja jokientaluttajan siinä keskenänsä kiistelevän. "Ota elot! Anna neiti!" sanoi toinen toisellensa, eivätkä sopineet osiltansa niitä kätkyessä nostamia jakaessansa. Mikko Mieheläinen silloin lähestyi heitä ja sanoi: "Terve, toverini! Tässä te olette, tässä minäkin!" Tapasi rinnasta yhden yhdellä, toisen toisella kädellänsä ja lykkäsi hautaan kummankin sanoen: "Menkää, veikkoseni, kukali minä, sikäli tekin kävelkää!" He samassa tuiskahtivat maan alle päällensä, eikä heitä sen kovemmin nähty ei kuultu; vaan Mikko Mieheläinen otti tavaransa haudan reunalta ja meni morsiamensa keralla siihen Syöjättären entiseen pirttiin, jota kaunistelivat kaikenmoisella rikkaudella, ja rupesivat yhtenä elämään. Jossa kului heidän elinaikansa hupaisesti, kunne viimeinkin kuolema saavutti. — Sen pituinen se.

HIIDEN LAIVA

Oli muinoin metsämies. Se meni metsälle, jousi keralla, ja käveli metsää kauan, niin yhtyi Hiiden vuoreen. Hiitolaisilta olivat vanhemmat kuolleet, ja heitä oli suuri joukko perillisiä. Heillä oli ylen paljon hyvyyttä, kultalusikkaa, kulta-astiata siinä vuoren päällä, ja joka miehellä oli kultavaunut, ja kultalaiva oli kaikille yhteinen, joka kulki halki maailman itseksensä, kun vain laivaan nousi. He kun näkivät sen metsämiehen jousi olalla lähestyvän, huusivat heti: "Tule, hyvä mies, meille rahan ja hyvän sanan edestä jakamaan nämä tavarat!" Hän tuli siihen heidän luoksensa ja kysyi: "Mitenkä nämä saadaan nämä kultavaunut ja kultalaiva itsestänsä juoksemaan?" No, he siitä neuvoivat miehelle: "Kun nousee ylävivulle, ja alavivulle jalallansa polkee, no, sitten juoksevat vaunut ja laiva itsestänsä." Mies kun sai taian tietää, hänellä oli jousi veteessä, niin ampui kerran ja huusi: "Etsikää, miehet, se pulikka, joka jousestani läksi; ken ennen tavoittanee, sille kultavaunut ja laiva osaksi!" Hiitolaiset silloin läksivät hyppäämään sitä vasamaa tavoittaaksensa ja menivät, jott'ei näkynyt ei kuulunut. Mies vaikka näki, että jo menivät, ajatteli kuitenkin: "Ehkä tulevat sieltä tavaroillensa takaisin." Mätti kaikki hyvyyden yli kynnyksestä laivaan, veti kaikki ne kultavaunut sekä muut rikkaudet siihen ja nousi itsekin laivaan, kohosi ylävivulle ja polki jalallansa alavipua. Alas siitä laiva hypätä maalla ja merellä, kunne hyppäsi kuninkaan linnan eteen ja siihen seisahtui. Päätyipä kuninkaan tytär linnan portailla istumaan. Se kun keksi kultalaivan, niin sormellansa pyörittää ja sanoo: "Tuossapahan on ylimmäinen keisari tämän maan päällä tuossa kultalaivassa kulkemassa. Ottakaa, keisarikulta, minut laivaanne, minä rupean teille morsiameksi!" Mies avasi laivansa oven auki, kun kuuli sen, ja sanoi: "Kuninkaallinen herttua! Minä olen vain talonpojan palvelija, en minä kelpaa teidän jalkojannekaan riisumaan, on teille kuninkaitakin." No, tytär vaikka kuuli, jotta talonpojan palvelija se onkin, pyrki vain uudestansa ja sanoi: "Ottakaa vain! Minä rupean teille morsiameksi." Mutta toinen sanoi: "Te, näen mä, pilkkaatte minua vain, onhan teille kuninkaitakin." Kuninkaan tytär silloin kannatti sinne laivaan ruokaa sekä juomaa kaikenmoista sen miehen syödä, ja herrasvaatteet, hatut, saappaat kaikki; vaan ne jäivät lattialle läjään, se ei tohtinut käteensäkään ottaa niitä mies. Tytär sillävälin kävelee siinä laivan edessä pahoilla mielin kahdakäsin, kun ei mies ottanut häntä. Mies katsoo viikon aikaa sitä, niin näkee, että apea tämän on mielestä, ja sanoo viimeinkin: "No, kun tahtonette, herttuakulta, talonpojan palvelijan kanssa kauppaan ruveta, niin nouskaa laivaan!" No, hän nousi siitä laivaan. Mutta mies lankesi polvillensa ja kysyi: "Minnekä me nyt, herttuakulta, tämän hyvän laivan keralla menemme?" Hän vastasi, se kuninkaan tytär: "Menkäämme meren keskelle, siinä on saari kymmentä virstaa pitkä, joka on marjaa täynnä ja hedelmää maata myöten ryöhyttää." No, laiva pantiin liikkeelle; se juoksi keskelle saarta ja asettui siihen. Mies sitten läksi marjan mätäntään, vaan kun maisteli marjasia, nukkui siihen, rupesi maata ruojottamaan eikä saanut yhtään marjaa laivaan. Viimeiseltä suuttui jo kuninkaan herttua: "Joudat", sanoi, "kuolla siihen saareen, talonpojan palvelijakuojus, minä käännän laivan ja lähden kotiin." Kääntikin laivan ja meni kotiinsa, vaan mies jäi maata ruojottamaan siihen. No, sitten hän viimeisellä havaitsi siitä makuukseltansa kuitenkin, vaan laivaa ei näkynyt ei kuulunut; sinne menivät ne kehnojen antamat tavarat ja muut, lompukka rahaa vain jäi miehelle. Hänellä nälkä semmoinen verinen mahassa, eikä ole mitä syödä. Menee siitä yhden marjapuunpehkon juureen, mätti vasemman lakkarinsa marjaa täyteen ja sitten pisti yhden marjan suuhunsakin, söi sen, ritusteli. Nämäpä olivatkin pahoja marjoja, tästä kasvoi hänelle sarvet, semmoiset häkylät päähän, jott'ei niskat jaksaneet kannattaa. Siitäkös hänelle tuska. "Hyvä olisi", sanoi, "muuten vielä ollut, nälkä vaikka on semmoinen, vaan nämä häkylät kun vielä kasvoivat päähäni. Laivalaisia jos mitä tulee, niin minut vielä metsän petona ammutaan tänne saareen!" Meni sitten toisen marjapuunpehkon ääreen ja mätti siitä oikean lakkarinsa täyteen. Pisti yhden marjan suuhunsa taas ja söi sen, ritusteli. Nepä päätyivät jo hyviä marjoja olemaan, sarvet putosivat päästä, eikä tuntunut sijaakaan. Tuli niin kaunis sitten hänestä, ettei koko valtakunnassa ollut niin kaunista. No, hän vuotti siinä, kunneka laivalaisia tulisi — eihän se meren keskeltä päässyt mihin saaresta — ja kun näki, että laiva jo nousee ja tuli jo saaren kohtaan, niin huutaa: "Ottakaa, hyvät ystävät, rahan ja hyvän puheen edestä minut pois täältä saaresta kuolemasta ja saattakaa minut ja neuvokaa kuninkaan linnaan, josta läksinkin laivoineni kulkemaan!" No, he saattivat hänet maalle ja neuvoivat tien kuninkaan linnaan. Mies siitä sitten meni kuninkaan pihaan. Kuninkaalla oli ruokakaivo siinä koreata vettä täynnä ja tiyris tulppa suussa, niin istuutui kaivon kannelle ja alkoi likajaloillansa kuljutella, liata vettä. Päätyipä kuninkaan ruoantekijä linnan portaille tulemaan. Se kun olisi ollut pahempi mies, olisi kiljaissut heti: "Minkätähden sinä likasit meiltä ruokakaivon? Paha on tuota meidän syödä, pahempi vielä kuninkaan ja kuninkaallisen puolison!" Olisi kuningas kuullut, olisi leikkuuttanut kaulan poikki. Vaan tämä oli hyvänsävyinen, tyyni mies, meni miehen luo, nykäisi häntä ja sanoi: "Voi, miesrukka, kun likasit meiltä kaivon, paha on meidän syödä, vielä pahempi kuninkaan ja kuninkaallisen perheen. Kuningas kun saapi tietää, se leikkuuttaa pääsi poikki, ja valta olisi minullakin se sinulle tehdä." Ja valtahan sillä olisi ollutkin. Mies sanoi: "Elkää, herrakulta, virkkako mitään, niin minä neuvon taian semmoisen, että tulette niin kauniiksi kuin minäkin olen." — "No, minä en virka mitään", vastasi ruoantekijä, "kun sinä semmoisen taian teet minulle." Mies antoi hänelle sitten marjan syödä. Se sen syödä ritusteli, ja hänestä tulikin niin kaunis, ettei koko valtakunnassa ollut niin kaunista; mutta se talonpojan palvelija pistihe jo siitä piiloon, etteivät häntä muut näkisi. Se ruoantekijä sillä aikaa laitteli kuninkaallisia ruokia linnassa; syötiin, juotiin, rehattiin siinä, kunne herettiin jo ruoalta, niin menee se kuninkaan herttua ruoalta päästyänsä sen ruokaevestin eteen ja kysyy: "Mikä teidät teki, evestikulta, yht'äkkiä niin kauniiksi?" Evesti sanoo: "Oli äkkinäinen mies tuolla pihamaassa, niin sillä on semmoiset taiat, jotta saapi, jos ketä tahtokoon kaunistella, kauniiksi." Sanoo siihen se laivansa-viejä-tyttö: "Kunpa minuakin kaunisteleisi, niin minä rupeaisin hänelle morsiameksi." — "Jo se on tainnut mennä", vastasi ruokaevesti, "se ei tohtinut silmää näyttää kellekään, pelkäsi äkkinäisessä kaupungissa tapettavan itsensä." Tytär laittoi sanan miehelle: "Elköön miesrukka mitään pelätkö, kyllä minä hänet varjelen, tulkoon äkkinäiseen huoneeseen, minä sinne syötän, juotan hänet." Poika tulikin, ja pantiin erityiseen huoneeseen. Se kuninkaan herttua kantoi sinne ruokaa, juomaa, kaikenlaista herkkua. Tuli siihen eteen syödessä, juodessa, rupesi puhuttelemaan miestä ja sanoi: "Tehkää minutkin, hyvä mies, niin kauniiksi kuin ruokaevestin teitte! Minä rupean teille morsiameksi." Toisella äkä sydämessä siitä, kun jätti sinne saareen. Syöpi kuitenkin, juopi siinä, sanoo: "Enhän, herttuakulta, minä, talonpoikakuhjus, teille sulhaseksi kelpaa, onhan teille kuninkaita!" — "Jos ette muuten usko", sanoi tytär, ei tuntenut häntä meren keskelle jääneeksi, "niin minä annan teille kenraalin vaatteet ja kultarahaa, kultamaljaa, onhan minulla! Ja minulla on kultalaiva ja kultavaunut, ne annan kanssa, kun teette minut kauniiksi." Toinen ajatteli mieltänsä vasten: "Omanipa ne olisivatkin!" vaan ei virkkanut mitään. Kuninkaan tytär puheli yhä vain ja sanoi: "No, minä en teitä käsistäni heitä ennenkuin minuakin kaunistelette." Mies silloin rupesi kaunistelemaan. Tämä viettelys otti marjan vasemmasta lakkaristansa, antoi pahoja marjoja kuninkaan tyttärelle syödä ja itse pistihe siitä piiloon; syönti, juonti jäi siihen. Tyttö kun sen marjan syödä ritusteli, no, sille kasvoi sarvenhäkylät päähän. Kuningas kun näki sarvet tyttärellänsä päässä, koetteli sahoillakin leikkuuttaa; vaan eiväthän ne sahat pystyneetkään. Pani sitten kaksi sotamiestä, vahvaa, sarvia jäljestä kantamaan, että pääsi tyttörukka liikkumaan. Ei muuta kuin hätä käsissä, toista hätää metsästä tulee. Pani viimein kuningas kuulutuskirjat valtakuntaansa, että jos olisi naimaton mies, joka hänen tyttärensä tohtoroisi ja saisi sarvet pois, niin hän panisi sen kenraaliksi tyttärensä kanssa yhteen. Tahi jos olisi nainut mies eli akka, joka sen parantaisi, niin antaisi hänelle ikuisen hyvyyden.

No, tähän tulee tohtoria, miestä, akkaa salin täysi, tohtoroidaan tytärtä siinä, vaan ei saada sarvia pois. Tuleepa se mieskin sieltä rahvaan takaa piilosta, lankeaa kuninkaan eteen polvillensa, sanoo: "Armollinen kuningas, antakaa minäkin ruokin tuota teidän herttuaanne, jos nuo minä saisin sarvet pois!" Kuningas sanoi: "Liekö tuota, poikaseni, sinullakaan sitä voimaa, jopa tässä ovat nämä muutkin koetelleet, ovat syöneet, juoneet onneksensa vain!" Mitäs ollakaan, mies meni poikkeen; oli aikaa poikessa, niin tulee takaisin, sanoo: "Armollinen kuningas, ei näissä ole muissa sarvien saajia, minä ne saan, kun koetella antanette." — "No, kun saanet, poikaseni", vastasi kuningas, "koettelehan! Sarvet kun ruvennevat tyttäreni päästä lähtemään, niin panen sinut ylimmäiseksi kenraalikseni!" Mies siitä puhui kuninkaalle, sanoi: "Laittakaahan muut parantelijat pois ja sotaväki jo iloa tekemään, kyllä minä tyttärenne parannan!" Heti laitettiin muut kaikki pois, ja sotaväki työnnettiin iloa tekemään; mies vain jäi siihen tytärtä korjaamaan, ja palvelijoita käskettiin hänelle avuksi. Puhui siitä nyt piikatytölle: "Mene, tyttö, pane risuja saunan uuniin, sauna lämpeämään!" Pojalle sanoi: "Mene, poikarukka, käy metsästä kolme hienoa, oksatonta pajun varpaa hautumaan, joilla ruokin sarvet pois lähtemään!" No, saivat varvat hautuneiksi, niin piikatytöllä haudotti vastat, saunaan laitatti lämpimät vedet, lessinkipyyhkimet ja muut tarpeet, kuninkaan tyttären vei kylpemään, laittoi piikatytön pois saunasta ja pani oven lukkoon. Sotaväki teki sillä aikaa iloa. Panipa sitten kuninkaan tyttären sarvistansa mallatlautoihin riippumaan ja alkoi niillä hautuneilla varvuilla kylvettää häntä sanoen: "Vieläkö jätätte minut kuolemaan meren keskelle? Vieläkö karkuutatte minun hyvyyteni pois? Tässä tämä on teidän sulhasenne, ette nyt enää saa niin pilkata!" Kuninkaan tytär rukoilemaan häntä: "Elkää, miesrukka, lyökö minua, en sinä ilmoisna ikänä enää tee mitään pahaa teille!" Mies antoi sitten oikeasta lakkaristansa tytölle marjan, niitä hyviä marjoja; no ne läksivät sarvet pois, jott'ei tuntunut sijaakaan, ja tyttö tuli niin kauniiksi, ettei koko valtakunnassa ollut niin kaunista kuin he olivat. No, siitä he linnoille syömään, juomaan, tanssimaan; poika pantiin ylimmäiseksi kenraaliksi ja sai sen kuninkaan tyttären itsellensä. — Sen pituinen se.

TUHKAMO

Oli kolme veljestä, kaksi hyvää, yksi Tuhkamo. Heiltä kuoli isä ja äiti, köyhiksi jäivät. Tulivat siitä kovin murheellisiksi ja itkivät itkemistänsä yhä. Kauan itkettyänsä, käski unissa heitä isävainaja menemään laivarannalle yöksi hanhia vartioimaan, kunkin aina yöksensä. Meni ensinnä vanhin veli sinne, vaan kotvasen rannalla istuttuansa, rupesi pimeä pelottamaan, jotta pois piti lähteä. Kotiin tulleelta kysyivät toiset: "Mitä sait?" — "Itsepähän näette, kun vuoronne käytte", vastasi poika siihen eikä tehnyt muuta selvää. Toissa yönä meni keskimmäinen veli, ja hänen kävi samoin kuin vanhimmankin. Läksipä kolmanneksi yöksi Tuhkamo vuoronsa vartioimaan; siinä istui kaiken yön eikä pelännyt. Tulipa päivän koittaessa aamulla kolme hanhea rannalle ja korjasivat siipensä aidan alle, niin muuttuivat heti ihaniksi neidoiksi ja läksivät mereen uimaan. Tuhkamo silloin valitsi kauneimmat siivet sieltä talteensa ja istausi taas paikallensa. Neidot jonkin ajan uituansa nousivat jo maalle pois lähteäksensä ja kävivät aidan luokse, josta toiset kaksi ottivat siipensä ja läksivät lentoon, vaan yksi ei päässyt, kun siipiänsä ei löytänyt. Ilmoitti siitä nyt itsensä Tuhkamo ja sanoi neidolle: "Täällä siipesi ovat, vaan et saa, kun et ruvenne naisekseni!" Neito silloin ilmaisi olevansa kuninkaan tytär, vaan palvelijoinensa hanhena lentäneensä meressä kylpemään, ja puisti Tuhkamolta siipiänsä. Mutta Tuhkamo pani entisen ehdon eteen ja sanoi: "Ottanet minut mieheksesi, niin annan lentimesi." No, neidon ei auttanut siinä viipyminen, päivä kun alkoi jo valjeta, vaan lupasi ruveta hänelle puolisoksi, sai siipensä, puki päällensä ja lensi hanhena kotiinsa kutsuen Tuhkamoa linnoilla käymään. Läksi sitten Tuhkamokin kotiinsa, niin kysyivät toiset veljet kotiin tulijalta: "No, mitä sait hanhia vartioituasi?" — "Sain kuninkaan tyttären puolisokseni", vastasi Tuhkamo. "Sinäkö semmoinen kuninkaan tyttären", irvistelivät toiset eivätkä ottaneet uskoaksensa. Vaan Tuhkamo läksi siitä heti kuninkaan linnoille ja sanoi tytölle: "Täällä minä nyt sitä vasten olen sinua saamassa, joko nyt lähtenet minulle?" — "Jopa vainen", sanoi tyttö, "vaan siitä emme virka kuninkaalle mitään, pidämme salahäitä." — "Mitä me häitä pidämme, kun kuninkaalle emme sano", tuumaili Tuhkamo. "Sehän se on", sanoi tyttö, "vaan isälleni kun sanot, se panee semmoiset puustit eteesi, ettet niistä pääse ikänäsi." — "Mitä tehneekin", vastasi Tuhkamo, "mutta sanon minä." Meni sitten kuninkaan eteen ja ilmoitti asian. "No, minä sinulle en anna tytärtäni", vastasi kuningas, "ennenkuin menet, kaikki puut tästä vuomasta kaadat."