Oletko istunut koskaan hämärän tuloa odotellen tuvassa, jossa keskustelu vaikenee ja hiljaiset mietteet heräävät? Kirkas, äärittelevä valo häipyy ja arkipäivän yksityisseikat sävelineen ja väreineen alkavat peittyä hämärään. Hämärän häivät leviävät kaikkialle tupaan rauhallisesti ja sovittavasti niinkuin lumihiutaleet talvella putoilevat verkalleen peittäen metsän ikimittaiset puut. Kun haihtuu, väistyy ja yksinkertaistuu ulkonainen, herää sisäinen ja alkaa liikahdella vapaasti avartuneilla tiloillaan.
Tulee hetki, jolloin säpsähdät. On ikäänkuin näkösi terästyisi ja näkisit kuinka tuvan seinustoilla istuvien kasvot alkavat värähdellä. Näkökykysi on ikäänkuin saanut uuden sisäisen tehon. Silloin alkaa hiljaisuus puhua. Se puhuu vilpittömästi, arkipäiväisen juhlallisesti ja liihoitellen, mutta vaikuttavasti ja painokkaasti. Hämärästä alkavat muodostua tunnelman piirteet ja muodot, hahmot kasvavat kasvamistaan ympärillämme ja alkavat elää. Seinäkellon käynti ja ystävämme hengitys saavat näkyväisen muodon, jolla tuntuu olevan jotakin arvoa.
Tällaisen hetken runoilija on Maeterlinck. Hän tuntee, että juuri tuona hetkenä, jolloin arkipäivän yksinkertaisuus seestyy, sielu alkaa laajentua ja koskettaa ympäristöään. Tuollaisen hetken suuruus järkyttää häntä. Sen runous saattaa hänet tuntemaan elämässä aavistamatonta onnea ja rikkautta.
Oletko koskaan istunut metsässä, jossa tulee hämärä? Oletko kunakin vuodenaikana kuunnellut niitä askeleita, joilla hämärä lähestyy? Syyskuun harmaa, vilvakastuulinen hämärä yllätti sinut lapsena leikkiessäsi kyläntiellä. Muistat talven valkoisen hämärän, jolloin metsätietä astelit kotiisi, aikaisen kevään kuulakan hämärän, jolloin ilma soi kaikuilusta ja kesäyön leudon, vehmaan hämärän. Kaikki nuo tunnet ja tiedät niiden laulut.
Viivähdä temppelin hämärässä ja oman huoneesi hämärässä, niin opit tuntemaan hiljaisuuden, levon ja keskityksen kehdon. Kuinka paljon todellista, väräjävää ja sykähtelevää eloa on hämärän tunnelmissa. »Odottakaamme hiljaisuudessa», sanoo Maeterlinck, — »ehkä saamme ennen pitkää kuulla jumalien kuiskauksen.»
Emme kiitä sitä, joka silloin sytyttää lampun. On ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi istumme hämärässä. He rientävät sytyttämään lampun ja pyytelevät anteeksi, kun eivät ole ennen huomanneet sitä tehdä. On ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi etsimme hiljaisuutta. He kulkevat kintereillämme ja luulevat tekevänsä palveluksen särkiessään kovan äänensä pauhinalla ympäriltämme hiljaisuuden. Itse he pelkäävät hiljaisuutta samoin kuin mekin olemme joskus pelänneet — ollessamme kahden itsemme tai jonkun muun kanssa. Sillä hiljaisuuden esiripun takana seisoo oikea itsemme ja odottaa joko kauhistuttavana tai ystävänämme. Hiljaisuus on maaperä, josta tuomiot kasvavat ylitsemme ja maaperä, jossa hyve versoo.
Kehityskaudella, jolloin emme jaksa kantaa sisäistä hiljaisuutta mukanamme elämän melskeisiin, etsimme vahvistusta yksinäisestä hiljaisuudesta. Sisäinen olemuksemme vapautuu vieraasta kuorestaan, persoonallisuutemme pääsee itsenäisesti ja vapaasti liikkumaan ja koskettamaan. Saamme hetkeksi levätä alkusyntyisessä ympäristössämme totuttautuaksemme vähitellen kuolemankin hiljaisuuteen.
Maeterlinck opettaa meitä löytämään hiljaisuuden jokapäiväisestä elämästä. Hän ottaa meitä kädestä ja unohtaa kaikki vastenmieliset piirteemme. Sanallakaan hän ei tuomitse meitä voidakseen taivuttaa meidät käsittämään ihmisolemuksen varjokuvia. Monet vikasi ovat monien ansioittesi ituja, sanoo hän. Hän liikuttaa sydämensä kynttilää ja näyttää meille ihmisten liikkeet hämärää valosta erottavalla kankaalla.
Voimme tuottavasti tutustua tämän belgialaisen erakon elämänkuviin. Ne voivat tuntua yhtä läheisiltä kuin kirkkaassa järjen valossa nähdyt elämykset. Ne voivat yhtä herkästi koskettaa elämämme ydintä kuin järjen teräaseet ja toiminnan järkytykset.
Maurice Polidore Bernard Maeterlinck syntyi elokuun 29:ntenä 1862 Gentissä, kaupungissa, jolle lukuisat luostarit, ahtaat kadut, kanavat ja tunnelmalliset vanhat rakennukset antavat keskiaikaisen leiman. Maeterlinck sai ensimmäiset opinalkeensa ja kasvatuksensa jesuiittain koulussa. Hänen runolliset taipumuksensa siellä sitävastoin ankarasti tukahutettiin. Vanhempiensa tahdosta hän opiskeli lakitiedettä ja asettui asianajajaksi kotikaupunkiinsa, mutta jätti tämän toimialan käytyään Pariisissa, missä oli saanut voimakkaita kirjallista herätteitä.