»Kuolema ei kaunista yksin meidän elotonta muotoamme», sanoo Lavater,[48] »vaan pelkkä kuoleman ajatus antaa itse elämällekin kauniimman muodon». Samoin kaunistaa meidän elämäämme jokainen ajatus, joka on yhtä ääretön kuin kuolema. Mutta tässä kohden ei pidä erehtyä. Jokaisella ihmisellä on jaloja ajatuksia, jotka leijuvat kuin suuret valkoiset linnut hänen sielunsa yllä. Mutta! ne eivät riitä. Ne ovat outoja lintuja, joita ensin hämmästytään ja sitten karkoitetaan ne pois kärsimättömillä liikkeillä. Ne eivät ehdi meidän elämämme ulottuville. Jotta meidän sielumme tulisi totiseksi ja syväksi niinkuin enkelien sielu, niin siihen ei riita se, että meille silmänräpäyksessä vilahtaa maailman kaikkeus kuoleman tai ikuisuuden varjosta, ilon valosta, kauneuden ja rakkauden tulenliekeistä. Jokainen olento on elänyt semmoisia hetkiä eivätkä ne ole muuta jälkeensä jättäneet kuin pivollisen arvotonta tuhkaa. Ei riitä sattuma, sattumien on tultava tavaksi. On opittava elämään totunnaisesti kauneudessa ja arvokkuudessa, Alhaisinkin olento erottaa elämästä sen jalon ja kauniin, jota olisi noudatettava; mutta tuolla kauniilla ja jalolla ei ole hänessä tarpeellista tehovoimaa. Juuri tuota näkymätöntä, abstraktista voimaa meidän pitää jo etukäteen yrittää lisätä. Ja se voima lisääntyy vain niille, jotka ovat saaneet tavakseen muita useammin istahtaa niille huipuille, joilla elämä ulottuu sieluun asti ja joilta näkyy, kuinka jokaiseen tekoon ja jokaiseen ajatukseen aina liittyy jotain suurta ja kuolematonta. Katsele ihmisiä ja asioita sisäisen silmäsi muodon ja halun mukaisesti, mutta älä koskaan unohda, että se varjo, jonka ne ohi mennessään luovat kallioon tai seinään, on vain kiitävä kuva valtavammasta varjosta, joka ylimaallisena joutsensiipenä leviää jokaisen sielun yli, joka niiden sielua lähestyy. Älä luule, että sellaiset ajatukset vain ovat tyhjiä koruja ja ettei niillä olisi mitään vaikutusta niiden elämään, jotka niitä vastaan ottavat. Elämän muodosteleminen ei ole läheskään niin tärkeätä kuin sen havaitseminen, sillä elämä muodostuu kyllä itsestään siitä pitäin, kun se on tullut nähdyksi. Nämä ajatukset, joista tässä puhun, muodostavat sankaruuden salatun aarrekammion, ja sinä päivänä, jona elämä pakottaa meidät avaamaan tuon aarrekammion, me hämmästymme, kun emme löydäkään sieltä muita voimia kuin niitä, jotka meitä työntävät täydellistä kauneutta kohden. Silloin ei tarvita muuta kuin että joku suuri kuningas kuolee, kun me jo muistamme, »että maailma ei lopu pihaveräjälle»; ja vähäpätöisinkin seikka riittää jalostamaan sielua joka ilta.
Mutta vaikka sinulle sanotaan, että Jumala on suuri ja että sinä liikut hänen kirkkaudessaan, niin ei se vielä saata sinua siihen kauneuden ja hedelmällisen syvyyden elämään, jota sankarit elivät. Ehkä sinä aamuin ja illoin muistutat mieleesi, kuinka näkymättömät kädet liehuvat sinun pääsi yllä niinkuin tuhatpoimuinen vaippa, etkä kumminkaan koskaan huomaa noitten kätten pienintäkään liikettä. On oltava tietoisesti valveilla; ja on parempi valvoa turulla kuin nukkua temppelissä, Kauneutta ja suuruutta on kaikissa asioissa, koskapa ei tarvita muuta kuin jokin odottamaton tapaus, että me sitä niissä näkisimme. Useimmat tietävät sen, mutta vaikka he tietävätkin, niin vasta kohtalon tai kuoleman ruoskaniskut ajavat heitä kiertämään olemassaolon ympärysmuuria ja siitä etsimään rakoja, joista voisivat nähdä Jumalan. He kyllä tietävät, että matalan mökin halvoissa seinissä voi olla rakoja, jotka antavat ikuisuuteen, ja etteivät pienimmätkään ruudut vähennä taivaan äärettömyyksiltä yhtään piirreviivaa eikä tähteä. Mutta ei riitä, että me omistamme totuuden, vaan totuuden on omistettava meidät.
Ja kumminkin: me elämme maailmassa, missä pienimmätkin tapahtumat vaivattomasti saavuttavat yhä puhtaamman ja korkeamman kauneuden. Ei mikään yhtyminen käy niin helposti kuin taivaan ja maan. Ja jos olet katsellut tähtiä, ennenkuin suutelet armastasi, niin ei suudelmasi ole samanlainen kuin jos olisit katsellut vain huoneesi seiniä. Jos joskus olet unohtunut seuraamaan valonsädettä, joka tunkeutuu elämän portin rakosista, niin ole varma siitä, että sinä päivänä olet tehnyt yhtä suuren teon, kuin jos olisit sitonut vihollisesi haavan, sillä tällöin sinulla ei enää ollut vihollista.
Ihmisen täytyy vaaniskella Jumalaansa, sillä Jumala piileksii; mutta hänen piilopaikkansa tuntuvat, niiden perille päästyä, niin herttaisen yksinkertaisilta. Pienikin seikka sen jälkeen ilmaisee meille hänen läsnäolonsa, ja meidän elämämme suuruuteen tarvitaan niin vähän. Niinpä jotkut runoilijain säkeet silloin tällöin arkielämän pikkuaherruksissa tuntuvat yht'äkkiä avaavan näköaloja äärettömyyksiin. Mitään juhlallista sanaa ei ole sanottu, eikä luulisi, että mitään on esille manattu; ja kumminkin: miksi viittelöivät meille vanhuksen kyynelten takaa käsittämättömät kasvot, minkä vuoksi ympäröi lapsen hymyilyä yö täynnä enkelien havinaa, ja minkä tähden me kuultuamme myöntävän tai kieltävän kuiskauksen joltain sielulta, joka laulaen työskentelee toisaalla, minkätähden me henkeä pitäen siinä sanoimme itseksemme: »Tässä, tässä on Jumalan asunto, ja tuossa on taivaan esikartano?»
Se johtuu siitä, että nuo runoilijat ovat tarkanneet »päättymätöntä varjoa» paremmin kuin me. Pohjaltaan ei korkein runous muuta olekaan kuin tätä, eikä sillä ole muuta päämäärää, kuin pitää avoinna »niitä valtateitä, jotka johtavat näkyväisestä näkymättömään». Mutta se on myös elämän korkein päämäärä, ja se on elämässä paljoa helpompi saavuttaa, kuin jaloimmassakaan runoudessa, sillä runouden on täytynyt pudottaa pois hiljaisuuden suuret siivet. Ei ole mitään pieniä päiviä. Tämän ajatuksen on laskeuduttava meidän elämäämme ja siinä muututtava sen perusolemukseksi. Ei tässä ole kysymys mistään surullisuudesta. Pienet ilot, pienet hymyt ja suuret kyyneleet, kaikilla niillä on sama ulottuvaisuus paikassa ja ajassa. Voit leikkiä elämässäsi yhtä viattomana »kuin lapsi kuolinvuoteen ääressä», eikä itkeminen ole mitään välttämätöntä. Toisen maailman portit aukenevat yhtä hyvin hymyilylle kuin kyyneleelle. Sinä saat tulla ja mennä mielesi mukaan, löydät ehkä etsittäväsi hämäristä, mutta älä koskaan unohda, että olet porttien vaiheilla.
Poikettuani näin pitkille syrjäpoluille, palaan taas lähtökohtaani, siihen, »että on hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä kykenee jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei itse valitse, muovailemaan suuren siveellisen persoonallisuuden, joka on pantu kokoon tasan hänestä itsestään ja ihanteesta.» Mutta nyt on niin, että tuota »suurta siveellistä persoonallisuutta» ei koskaan ole muovailtu muualla kuin elämän syvyydessä; ja tarvittava ihannemäärä tulee vain jatkuvan »jumaluuden ilmestymisen» toten. Jokainen ihminen voi hengessä saavuttaa hyveellisen elämän huiput ja joka hetki saada tietoonsa, kuinka on tehtävä, että tekisi niinkuin sankari tai pyhimys. Mutta tämä ei ole tärkeintä. Meitä ympäröivän ilmapiirin on niin muututtava, että se lopulta muistuttaa sitä ilmapiiriä, joka täyttää Swedenborgin[49] kultakauden ihanan maan, jossa ilma ei päästä valhetta ulos suusta. Silloin tulee hetki, jolloin pieninkin paha, minkä ihminen tahtoisi tehdä, putoo hänen jalkoihinsa niinkuin lyijykuula pronssikiekolle, ja jolloin meidän tietämättämme melkein kaikki vaihtuu kauneudeksi, rakkaudeksi ja totuudeksi. Mutta tämä ilmapiiri ympäröi vain niitä, jotka kyllin usein ovat huolehtineet elämänsä tuulettamisesta aukomalla portteja toiseen elämään. Niiden porttien läheisyydessä ihminen näkee, minkä näkee, niiden läheisyydessä ihminen rakastaa, minkä rakastaa. Sillä lähimmäisen rakastaminen ei ole vain sitä, että kokonaan antautuu hänelle, että palvelee, auttaa ja holhoo muita ihmisiä.
On hyvin mahdollista, että sinä keskellä suurinta armeliaisuuttasi et ole hyvä, et kaunis etkä jalo, ja laupeudensisar, joka itse kuolee tyfussairasta hoitaessaan, voi olla sielultaan alhainen, pieni, kurja. Syvä lähimmäisenrakkaus on siinä, että rakastaa toisissa ihmisissä sitä, mikä heissä on ikuista, sillä oikea tosi-lähimmäinen on se, joka eniten lähenee Jumalaa, s.o. sitä mikä ihmisissä on puhdasta ja hyvää; ja vain alati pysyttelemällä niitten porttien lähettyvillä, joista äsken puhuin, voit sinä löytää sen, mikä sieluissa on jumalallista. Silloin voit sinä suuren Jean Paulin[50] tavoin sanoa: »Kun tahdon syvästi rakastaa jotakin kallista olentoa ja antaa hänelle kaikki anteeksi, niin ei minun tarvitse muuta kuin hetkinen katsella häntä hiljaisuudessa.» Täytyy oppia näkemään oppiakseen rakastamaan. Eräs ystäväni sanoi minulle kerran: »Olin elänyt yli kaksikymmentä vuotta sisareni parissa, ja minä näin hänet ensi kerran vasta silloin, kun meidän äitimme kuoli.» Siinäkin sai kuolema riuhtaista auki yhden ikuisuuden portin, ennenkuin kaksi sielua näki toisensa alkuperäisen valon pilkahduksessa. Onko meissä ainoatakaan, jonka ympärillä ei olisi tuommoisia sisaria, joita emme ole nähneet?
Onneksi on niissäkin, jotka vähimmän näkevät, aina jotakin, joka hiljaisuudessa toimii niinkuin he olisivat nähneet. Olla hyvä, ei ehkä merkitsekään muuta kuin olla vähässä valossa sitä, mitä kaikki ovat pimeässä. Epäilemättä juuri sen vuoksi ihmiselle on hyödyllistä pyrkiä kohottamaan elämäänsä ja suuntaamaan kaipuunsa niille huipuille, joilla hän saavuttaa mahdottomuuden tehdä pahaa. Senvuoksi hänelle on hyödyllistä totuttaa silmänsä katselemaan tapauksia ja ihmisiä jumalallisen ilmapiirin läpi. Mutta ei sekään ole välttämätöntä; ja kuinka pieneltä näyttääkään erotus Jumalan silmään! Me elämme semmoisessa maailmassa, missä totuus vallitsee asioitten syvyydessä, ja jossa ei tarvitse selitellä totuutta, vaan valhetta. Jos veljesi onni sinua surettaa, niin älä sillä halveksi itseäsi; sinun ei tarvitse pitkältä etsiä, kun jo löydät itsestäsi semmoista, jota tuo onni ei sureta. Ja vaikk'et etsisi ollenkaan, niin ei se mitään merkitse; jotakin kumminkin on, jota se ei ole surettanut.
Niillä, jotka eivät mitään ajattele, on sama totuus kuin niillä, jotka ajattelevat Jumalaa: se vain ei ole juuri niin lähellä kynnystä, siinä kaikki. »Kaikkein arkisimmassakin elämässä on Jumalalle tehtyjen tekojen osuus suunnaton», sanoo Renan.[51] »Kaikkein alhaisinkin ihminen on mieluummin oikea- kuin väärämielinen, kaikki me kumarramme ja rukoilemme useamman kerran päivässä kuin luulemmekaan.» Ja me hämmästymme kun joku sattuma yht'äkkiä kirkastaa meille tuon jumalallisen osuuden merkityksen. Meidän ympärillämme on tuhansia ja taas tuhansia poloisia olentoja, jotka eivät eläissään ole nähneet mitään kaunista; he tulevat ja menevät pimeydessä; luullaan, että kaikki on kuollutta, eikä kukaan kiinnitä heihin huomiota. Mutta sitten yhtenä päivänä joku sana, odottamaton vaitiolo, pieni kyynel, joka saapuu itse kauneuden lähteistä, saa meidät ymmärtämään, että he ovat keksineet keinon, millä pystyttää sielunsa hämäryyteen ihanne, tuhatta kauniimpi kuin kauneinkaan seikka, minkä heidän korvansa on kuullut taikka heidän silmänsä nähnyt. Oo hiljaisuuden ja pimeyden jaloja, kalvaita ihanteita! Te ylinnä muita saatte enkelit hymyilemään, te nousette suoraan Jumalan luo! Kuinka monen monissa majoissa, kurjuuden tyyssijoissa, vankiloissa teitä tälläkin hetkellä ravitaan jonkun suruisen sieluraukan kyynelillä ja verellä; niinkuin mehiläiset kaikkien kukkien kuoltua vielä tarjoovat tulevalle kuningattarelleen hunajaa, joka on tuhatta vertaa kalliimpaa kuin se, jota he antavat tavallisille arkisisarilleen... Kuka ei olisi useamman kuin yhden kerran elämän poluilla tavannut hylättyä sielua, jolla kumminkin vielä oli rohkeutta siellä hämärissään elätellä jotakin ajatusta, jumalallisempaa ja puhtaampaa kuin kaikki ne ajatukset, joita niin moni oli saanut valossa valita! Yksinkertaisuus, se on siinäkin Jumalan lempipalvelija; ja ehkä riittää, kun jotkut viisaat tietävät mitä on tehtävä, että muut tekevät niinkuin hekin tietäisivät...