Huoneilla on oma historiansa. Kun seinien rajoittamaan suorakulmaiseen tilaan liitetään pilarit, muodostuu temppeli; kun tiedemies tuo kädessään huoneeseen kirjan ja kynän, muodostuu siitä hänen työsoppensa.
Dürerin kuparipiirroksessa vuodelta 1514 esitetään hurskas keskiaikainen tutkija Hieronymus oikeana työhuoneen patriarkkana. Hän istuu siinä ahkerassa työssä kääntäen Raamattua latinankielelle. Hänen sisäistä rauhaansa vastaa huoneen hiljainen kodikkuus; hänen mielialansa on yhtä aurinkoinen kuin hänen huoneensa, jonka värillisten lasi-ikkunoiden läpi aurinko tunkeutuu sisään säteillen valoa ja lämpöä. Kotieläimet, Hieronymuksen uskollinen seuralainen leijona, jolta hän tarun mukaan oli vetänyt pois orjantappuranpiikin käpälästä, ja unelias koira kohottavat kodikkuuden vaikutelmaa. Ikkunankomerossa rukouspulpetti, seinällä vihkivesiviuhka ja rukousnauha ja pöydällä ristiinnaulitunkuva kertovat hartauden harjoittamisesta kaukaisessa erakkomajassa Syyrian erämaassa. Pyhiinvaeltajanhattu ja puukengät kertovat matkustuksesta Rooman, Konstantinopolin ja Itämaiden opin keskuksiin ja pyhiin paikkoihin. Tiimalasi nurkassa ja pääkallo ikkunalla kuvastavat kaiken ajallisen katoavaisuutta. Hieronymus ei päässyt paaviksi, hän vetäytyi erääseen luostariin lähelle Betlehemiä ja eli siellä kuolemaansa asti.
Siinä keskiajan oppineen lukukammio, neljännellä vuosisadalla eläneen raamatunkääntäjän tunnelmien kiinnekohdat, elamänharrastusten kaikki työvälineet ja erakon koko kotitalous. Siinä Hieronymus, jota niin monet taiteilijat ovat kuvanneet, kirjoitusvehkeineen, Raamattuineen, leijonineen ja ristiinnaulitunkuvineen.
Erään toisen raamatunkääntäjän, Lutherin, työhuone Wartburgin linnassa on vielä vaatimattomampi. Huonekalustona on pöytä ja tuoli ja ainoana seinämaalauksensa tuo tarunomainen mustetahra, jonka kerrotaan jääneen seinään Lutherin kiusaajaansa kohti heittämästä mustepullosta.
Mutta Lutherin aikalaisen Erasmus Rotterdamilaisen työkuvaan, joka on lähtenyt samaisen Dürerin kädestä vuonna 1526, on ilmestynyt merkki, joka tietää uutta aikaa tiedemiehen työhuoneen historiassa. Mustetolppoa vasemmassa ja kynää oikeassa kädessä pitävän humanistin pöydälle on ilmestynyt maljakko, jossa on veteen asetettuja kieloja.
Kukkaskimmppu tutkijan pöydällä ei ole siihen näytteeksi asetettu samoin kuin ei maalaismökin ikkunassa auringonvaloon pantu kukkanenkaan. Se edustaa luontoa ja sen kauneutta, elämän raikasta kasvua ja todellisuuden tuntua. Päivänsäteen kaltaisena sanomana se tuo pilkistyksen väristä ja lämmöstä kirjanoppineen ajatusmaailmaan ja kynäntuotteisiin.
Mutta aikojen muuttuessa ei pelkkä lukeminen ja kirjoittaminen riitä eristetyimmänkään työhuoneen asukkaalle. Henkisen työn tervehyttäjäksi tarvitaan ruumiillista työtä, tarvitaan liikuntoa ulkoilmassa, keskeltä todellista luontoa, sillä ei edes pientä metsikköä voi sellaisenaan tuoda sisälle huoneeseen vielä vähemmän monikirjavaa kukkasketoa. Tulee uusi, todellisemman työnteon aika, joka vapahtaa yksipuolisen työn painolastista. Se tulee yksityisten elämässä ja tulee yhteiskunnallisena ilmiönä.
Tolstoin työhuoneessa oli kirjojen ja kynän lisäksi suoranaista työkaluja, saha, viikate ja lapio ja naulassa työvaatteet. Kun Lutheria vahvisti ihmeellisesti työssä se, että hän kuuli naapurin takovan vasarallaan varhaisena aamuhetkenä, tarttui Tolstoi itse vasaraan. Kun hän kirjallisessa työssään ja raamatuntutkimuksissaan tarvitsi virkistystä, lähti hän kaivamaan ojaa tai hakkaamaan halkoja. Niittämiseen hän uhrasi työnsä lomasta kokonaisia päiviä. Hän otti käteensä muurauslaastan ja muurasi kotikylässään asuvan köyhän lesken uunin. Siinä on meidän työtä odottavan aikamme ja yhteiskuntamme kuva. Tolstoi osasi aina uudelleen ja uudelleen luoda ojan auki, sahata samanlaiselta näyttäviä halkoja ja joka kesä ryhtyä samaa niittyä uudella riemulla niittämään. Joka päivä vereksin voimin ja vaikutelmin uudistettuna hän jaksoi lukemattomia kertoja uudelleen muovailla kirjallisia tuotteitaan.
Lähiaikoina valautuu varmaankin erikoistieteilijänkin työkammion rauhaan ruumiillisen työnteon tunnelma ja vakuutus tieteellisten järjestelmien onnellisesta vuorovaikutuksesta todellisen elämän kanssa. Elämän ja kaikkinaisen työn tuntemus on kruunaava kirjailijat vertauskuvineen, suurmiehet ja ajattelijat lakeineen ja tiedemiehet järjestelmineen. Yhteiskunnan parantajat ja uusien uskontojen perustajat se varustaa uudella ehommalla väellä.
Nykyajan työhuoneella on kaksi vaaraa. Se voi kiikaroida yksipuolisesti jotakin rajoitettua alaa tai tulla täyteen rihkamaa, niinkuin silmä hiekkaa, niin ettei se näe eteensä. Edellisen vastapainoksi tarjoutuvat taiteen elähyttämät kokonaisvaikutelmat ja jälkimmäisen sisäinen keskitys, joka ulospäin kuvastuu edustavien ja arvokkaiden yksityiskohtien valinnassa.