[3] Paulus Aemilius oli kaksi kertaa Roomassa konsulina. Ensimmäisen konsulikauden päätyttyä hänet pitkäksi aikaa syrjäytettiin, jolloin hän antautui kokonaan kasvattamaan lapsiaan. Hänen poikansa Publius, jonka Scipio Africanus vanhempi otti ottopojakseen, oli kuuluisa Scipio Africanus nuorempi, joka hävitti Karthagon. Roomalaiset valitsivat Publius Aemiliuksen kuusikymmenvuotiaana konsuliksi, jotta hän saattaisi loppuun pitkällisen sodan Makedonian kuningasta Perseusta vastaan. Palauttamalla kurin sotajoukkoon hän pääsikin vastustajastaan voitolle ja sai niin runsaan saaliin, että se vapautti Rooman kansalaiset omaisuusveron maksamisesta. Voitettu Perseus lankesi voittajan jalkojen juureen pelkurimaisesti armoa anoen. »Ystäväni», sanoi silloin konsuli lempeästi, »käytöksesi vähentää voittoni arvoa; sinä osoitat olevasi niin suuri pelkuri, etteivät roomalaiset saa mitään kunniaa sinun voittamisestasi.» Kun tämä kunnon roomalainen kuoli 160 e. Kr., jätti hän jälkeensä niin vähän omaisuutta, että se tuskin riitti hänen vaimonsa elatukseksi.
[4] Pascalin »Mietelmien» selityksillä varustetussa laitoksessaan Voltaire takertuu Pascalin ajatuksiin ihmisen etevämmyydestä ja tekee seuraavia puolittain ivallisia huomautuksia: »Mitä merkitsee sana »ylevä»? On kyllä totta, eitä ajatukseni ovat jotakin aivan toista kuin esimerkiksi auringon kehrä; mutta onko todistettu, että elävä olento, jolla on joitakin ajatuksia, on ylevämpi kuin aurinko, joka elävöittää koko tuntemamme luomakunnan? Onko tämä ihmisen ratkaistavissa? Hänhän on sekä tuomari että asianosainen. Työ on toista työtä arvokkaampi siksi, että se on tuottanut enemmän vaivaa tekijälleen, ja siksi, että se on hyödyllisempää. Mutta onko Luojalta kysynyt enemmän vaivaa auringon luominen kuin pienen, noin viiden jalan mittaisen elävän luominen, jolla on enemmän tai vähemmän ajatuksia? Ja kumpi näistä kahdesta on maailmassa hyödyllisempi, elävä olentoko vai aurinko, joka valaisee kokonaisia maailmoja? Ja mitkä aivojen ajatukset ovat parempia kuin aineellinen maailma?»
[5] Alkuperäisessä tekstissä on toisessa luvussa puhuttu muutamien virkapukujen vaikutuksesta ihmisten mielikuvitukseen, mutta kun tämä luku koskee Ranskan oloja aikaisemmilta ajoilta, on se jätetty pois.
[6] Tekijä tarkoittaa katolisen kirkon rippi-isää, jolle synnit sai tunnustaa seinään laitetusta pienestä kuunteluaukosta,
[7] Pyrrhonistit olivat epäilymielisen ajatussuunnan edustajia. Heidän mielestään oli kaikki ihmisen tieto yhtä luuloteltua kuin unet.
[8] Tähän on Voltaire liittänyt huomautuksiaan. »Ei ole perää siinä, ettemme hitustakaan ajattele nykyisyyttä», hän sanoo, »mehän ajattelemme sitä tutkiessamme luontoa ja suorittaessamme kaikkia elämän tehtäviä; yhtä paljon me ajattelemme myös tulevaisuutta. Kiittäkäämme luonnon luojaa, joka on antanut meille lakkaamatta tulevaisuuteen viittaavan vaiston. Ihmisen kalleimpia aarteita on toivo, joka lieventää suruamme ja kuvailee tulevia ilojamme nykyisten ilojemme taustaa vasten. Sillä jos ihmiset olisivat niin onnettomia, etteivät tekisi työtä muuta kuin nykyhetken hyväksi, eivät kylväisi, rakentaisi, istuttaisi, eivätkä pitäisi mistään huolta, puuttuisi tällaisen turhan leikin pyörteessä kaikkea. Onko Pascalin kaltainen henki voinut joutua niin ylimalkaisen lauselman orjaksi kuin tämä on? Luonto on järjestänyt niin, että jokainen ihminen riemuitsee nykyisyydestä, elättäessään itseään, synnyttäessään lapsia, kuunnellessaan suloisia säveleitä, käyttäessään ajatus- ja tunnekykyään ja että hän, lähtökohtanaan nämä tehtävät ja niiden keskellä ollen, ajattelee tulevaa päivää, jota ilman hän nääntyisi nykyhetken kurjuuteen. Ainoastaan lapset ja hullut ajattelevat vain nykyisyyttä, pitäisikö meidän olla heidän kaltaisiaan?»
[9] Kreikkalainen filosofi Platon (427—347) oli nuoruudessaan ollut jonkun aikaa Sokrateen oppilaana. Ajatuksillaan aatteiden olemassaolosta ainoana todellisena koko maailmankaikkeudessa on hän ratkaisevasti luonut pohjan kaikkien aikojen aatteellisuudelle, esiintyipä se missä muodossa tahansa, ja siten valtavasti vaikuttanut ihmiskunnan ajatteluun aina meidän päiviimme saakka. Muunneltuina tapaamme Platonin perusajatukset kauttaaltaan myöskin Emersonin tuotannossa, Emerson kun jo nuoresta pitäen tunsi kiintymystä häneen. »Platon seisoo kaikkialla teiden päässä, joilla ei ole loppua, vaan jotka jatkuvat kautta kaikkeuden», sanoo hän kirjoitelmassaan Platonista. Hän sanoo myös, että »yksin Platon on sen ihailun arvoinen, jota kalifi Omar kiihkomielisesti osoitti Koraanille sanoessaan: polttakaa kirjastot, sillä se mikä niissä on arvokasta, sisältyy tähän kirjaan». Valistusajan miehet, Voltaire etunenässä, ovat ainoat, jotka eivät ymmärtäneet Platonin merkitystä; he pitivät hänen ajatuksiaan sekasotkuna. »Pidot» on Platonin pääteoksia.
[10] Plutarkhos (n. 46—120), kreikkalainen historioitsija, jonka arvokkain teos »Elämäkertoja» on onnistuneitten luonnepiirrostensa voimalla jättänyt jälkiä monen aikakauden kirjallisuuteen ja monen nuoren ihastuneeseen mieleen. Chaucer (1340—1400), Englannin suurin runoilija ennen Shakespearea. Shakespearesta (1564—1616), Englannin ja maailmankirjallisuuden suurimmasta näytelmäkirjailijasta, Emerson on teoksessaan »Ihmiskunnan edustajia» kirjoittanut tutkielman »Shakespeare tai runoilija». Milton (1608—74), kuuluisa englantilainen runoilija, joka maaseudun sydämessä kirjoitti uskonnollisen kertomarunoelman, pääteoksensa »Kadotettu paratiisi». Burns (1759—96), kuuluisa skotlantilainen runoilija, joka viettäen aikansa maalla mitä erilaisimmissa puuhissa sepitteli runojaan; luonnonrunot ja rakkauslaulut ovat hänen parhaitaan. Wordsworth (1770—1850), hänkin merkittävimpiä englantilaisia runoilijoita, luonnon hiljaisuuden ihastunut laulaja, joka iloisesti kohtasi luonnossa ilmenevän salaperäisen kuin ystävän ikään; pääteos laaja opetusruno »Retkeily». Coleridge (1772—1834), englantilainen runoilija ja arvostelija, vakaumukseltaan uskonnollinen; hänen runoelmansa sisältävät luonnonihailua ja hänen ihanteensa oli Milton. Hän eli kauan järven rannalla ja oli luotu järvilaulajaksi. Tutkielmassaan »Montaigne tai epäilijä» Emerson lausuu tämän edustavasta ajatussuunnasta: »Spartalainen tai stoalainen ajatussuunta on liian jyrkkää ja jäykkää meidän tarpeisiimme. Pyhän Johanneksen ja nöyrän vastustamattomuuden kanta toisaalta taas tuntuu liian ohuelta ja ilmavalta. Me kaipaamme kimmoavaa, mukautuvaa teräspukua, lujaa kuin edellinen, taipuisaa kuin jälkimmäinen.»
[11] Emerson sai todeta toistenkin mieltymystä Sokrateeseen. Tutkielmassaan Montaignesta hän lausuu: »Hänen kirjoitustavassaan ei ole mitään innostusta tai kaipuun henkevyyttä: tyynen tyytyväisenä ja itsekylläisenä noudattaa se keskitietä. On ainoastaan yksi poikkeus tästä — hänen rakkautensa Sokrateeseen. Puhuessaan hänestä alkavat hänen kasvonsa kerrankin hehkua, ja hänen kirjoitustapansa kohoaa intomielisemmäksi.»
[12] William Channing (1780—1842), amerikkalainen jumaluusoppinut ja mainio kirjailija, taisteli elämän ikänsä suvaitsevaisuuden, kansainvallan, raittiuden ja orjien vapauttamisen puolesta. Hänen kaunopuheisilla ja voimakkailla sanoillaan oli jalostava vaikutus hänen aikalaisiinsa ja yleiseen mielipiteeseen »Itsekasvatus» on hänen parhaimman kirjoitelmansa nimi. Merkittäviä ovat myös hänen tutkielmansa Napoleonista ja Miltonista. Channingin maanmiehenä on Emerson monessa suhteessa hänen ajatustensa elähyttävän vaikutuksen alainen ja hänen elämäntyönsä ansiokas jatkaja.