4. Suuren viisautensa ja tietäjä-taitonsa käytti Väinämöinen Väinölän kansan hyväksi. Väinölän ja Pohjolan välille syttyi sota sammosta, jonka Ilmarinen oli sinne takonut ja joka tuotti Pohjolalle suurta onnea ja rikkautta. Väinämöinen ja muut Väinölän uroot kävivät sampoa ryöstämässä Pohjolasta, ja siitä syntyi suuri taistelu Väinölän ja Pohjolan väen välillä. Siitä taistelusta on kertomus tuonnempana. Kuinka Väinämöinen tällä retkellä myös teki ensimmäisen kanteleen hauin leukaluusta ja soitollansa hurmasi koko luomakunnan, kerrotaan myös tuonnempana.
Kerran kuu ja aurinko laskeutuivat alas puunoksalle kuuntelemaan Väinämöisen soittoa. Louhi, Pohjolan emäntä, otti ne siitä ja kätki Pohjolan Kivimäkeen. Pimeys tuli maailmaan. Vilu tuli viljoille, karjoille olo kamala, outo ilman lintusille, ikävä ihmisille, kun ei päivä paistanut eikä kuu kumottanut. Vihdoin sai Väinämöinen arvan avulla tietää, että kuu ja aurinko olivat piilotettuina Pohjolan kivimäessä. Väinämöinen päätti mennä ne sieltä pois hakemaan. Kun hän astui Pohjolan tupaan, istuivat siellä Pohjolan miehet miekka vyöllä. Väinämöinen vaati kuun ja auringon päästettäväksi irti Pohjolan kivimäestä, mutta siihen ei suostuttu. Silloin Väinämöinen vaati Pohjolan väkeä taisteluun. Ulos kartanolle mentiin nyt taistelemaan. Väinämöinen kaatoi miekallaan Pohjolan väkeä kuin nauriin varsia. Nyt pääsi hän vapaasti kivimäkeen. Mutta sieltä ei ollutkaan niin helppo kuuta ja aurinkoa saada, ovet eivät auenneet käsivoimalla eikä loitsuillakaan. Väinämöinen palasi kotia teettääksensä Ilmarisella sopivia aseita ovien avaamiseksi. Louhi sai tästä tiedon ja hätäytyi. Hän päästi kuun ja auringon kivimäestä. Ne nousivat jälleen entisille sijoillensa taivaalla. Siitä nousi ilo koko luomakunnassa, ja Väinämöinen tervehti kuuta ja aurinkoa toivottaen, että ne aina tuottaisivat terveyttä ja onnea kansalle.
5. Kristinuskon Suomeen tullessa lähti Väinämöinen, joka ei uutta uskoa suvainnut, Väinölästä pois. Hän astui meren rannalle ja lauloi siellä viimeisen kerran. Hän lauloi itsellensä vaskisen veneen. Siihen hän astui ja läksi purjehtimaan. Lähtiessään lauloi hän: "Annahan ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan uuden sammon saattajaksi, uuden soiton suoriaksi, uuden kuun kulettajaksi, uuden päivän päästäjäksi, kun ei ole kuuta, aurinkoa eikä iloa maailmassa". Siitä purjehti hän vaskisella veneellään yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin, jätti kantelon jälelle, soiton Suomelle sorean, kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.
II. Ilmarinen.
Väinölän uroista oli seppo Ilmarinen kuuluisa taitavana takojana. Jo maailmaa luotaissa oli hän taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut.
Hän se myös takoi Pohjolaan onnea ja rikkautta tuottavan sammon. Se oli taottava joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta. Kun Ilmarinen oli löytänyt sopivan pajapaikan ja rakentanut palkeet ja ahjon, työnsi hän nuo aineet tuleen. Kolme päivää ja yötä lietsoivat orjat palkeilla. Seppo Ilmarinen kallistui nyt katsomaan ahjoon. Sieltä tuli kultakaarinen jousi. Seppo Ilmarinen ei sitä hyväksy, se kun oli pahantapainen, joka päivä ihmishengen vaati. Hän katkaisi jousen, tunki palaset uudelleen ahjoon ja pani orjat lietsomaan. Seuraavana päivänä ilmestyi ahjosta kullalla koristeltu vene. Ei Ilmarinen siihenkään tyytynyt, se kun olisi suotta sotahan lähtenyt. Hän särki veneen, työnsi kappaleet uudelleen ahjoon ja pani orjat jälleen lietsomaan. Tällä kertaa tuli ahjosta kultasarvinen hieho. Ei tyytynyt Ilmarinen siihenkään, se kun metsissä olisi makaillut, maidon maahan kaadellut. Hän leikkeli hiehon paloiksi, työnsi ne ahjoon ja pani orjat jälleen lietsomaan. Nyt tuli kultateräinen aura tulesta. Oli aura hyvännäköinen, ei ollut hyvän tapainen, kylän pellot olisi kynnellyt, vainiot vakoellut. Seppo Ilmarinen katkaisi auran kahdeksi ja työnsi ahjoon. Nyt laittoi hän tuulet lietsomahan. Ne lietsoivat kolme päivää niin, että tuli tuiski ikkunasta, säkenet ovesta räiskyi, ja savu nousi pilviin asti. Ilmarinen kallistui silloin katsomaan, mitä ahjossa syntyisi. Ja hän näki siellä nyt kirjokantisen sammon valmistuvan. Ilmarinen takoi sen nyt taitavasti: yhteen laitaan jauhomyllyn, toiseen suolamyllyn, rahamyllyn kolmanteen. Siitä jauhoi uusi sampo, jauhoi purnun puhteessa, yhden purnun syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen kotipitoja. Pohjolan emäntä oli siihen kovin ihastunut ja kätki sen Pohjolan kivimäkeen yhdeksän lukon taakse. Palkaksi sai Ilmarinen kauniin Pohjolan neidon puolisokseen.
III. Lemminkäinen.
Väinölän uroita oli myöskin kaunis Lemminkäinen eli Kaukomieli. Hänkin oli mahtava loitsija, mutta samalla ylen sotaisa ja seikkailuihin taipuvainen.
Kun Pohjolassa vietettiin seppo Ilmarisen ja Pohjolan neiden häitä, jätettiin Lemminkäinen häihin kutsumatta, hän kun oli niin toraisa ja tappelun haluinen. Tästä suuttui Lemminkäinen kovasti ja päätti käydä Pohjolassa kostamassa tämän häväistyksen.
Saavuttuaan Pohjolan tupaan käyttäytyi hän hyvin ylpeästi. Hän kävi istumaan peräpöydän päähän ja komensi Pohjolan väkeä kestitsemään itseänsä. Pohjolan emäntä sanoi, ett'ei talossa nyt ollut vieraalle tarjottavaa, kun vast'ikään oli häät pidetty. Lemminkäinen vastasi: "Jopa on täällä syömät syöty, häät juotu, pidot pidetty. Oi sinä Pohjolan emäntä, Pimentolan pitkähammas, pidit häät häijyn tavalla, kutsuit kaiken muun kansan, minun heitit kutsumatta. En nyt liene Lemminkäinen, ellei minulle anneta syötävää ja juotavaa." Pohjolan emäntä käski nyt tuoda Lemminkäiselle olutta. Mutta siinä oluessa mateli matoja ja sisiliskoja. Lemminkäinen onki ne pois ja joi oluen. Mutta hän vaati edelleen parempaa kestitystä. Pohjolan isäntä silloin sanoi: "Miksi sinä tulit tänne, ken sinut tänne kutsui?" Virkkoi Lemminkäinen: "korea kutsuttu vieras, koreampi kutsumaton; anna minun ostaa olutta itselleni!"