18. Adalminan helmi.
1. Oli kerran kuningas ja kuningatar, joilla oli pieni tyttö; ja koska hän oli kuninkaan tytär, niin häntä sanottiin prinsessaksi. Hän oli Adalmina nimeltänsä ja vanhempiensa ainoa lapsi. Sentähden he rakastivat häntä niin suuresti, että heidän rakkautensa oli melkein liian suuri, sillä Jumala ei suvaitse että ketään rakastetaan epäjumalan tavoin. Silloin unohdetaan, että Jumalala tulee rakastaa kaikesta sydämestään ja kaikesta sielustaan.
Adalmina prinsessan ristiäisiin kutsuttiin kaksi hyvää haltiatarta, punainen ja sininen haltiatar; semmoinen on tapa satujen kuninkailla. Ja nuo molemmat haltiattaret eivät unohtaneet antaa kumminlahjaansa pikkuprinsessalle. Punainen haltiatar antoi hänelle suuren kalliin helmen, niin verrattoman kauniin, ettei sen vertaista koskaan ole nähty, ja sitä seurasi vielä kolme oivaa lahjaa. "Tiedä", sanoi haltiatar, "niinkauan kuin Adalminalla on tämä helmi, tulee hän päivä päivältä yhä kauniimmaksi, rikkaammaksi ja älykkäämmäksi. Mutta jos hän kadottaa helmensä, silloin hän auttamattomasti myös kadottaa nuo kolme lahjaansa: kauneutensa, rikkautensa ja älynsä. Niitä hän ei saa takaisin, ennenkuin hän saa jälleen helmensä."
Sininen haltiatar sanoi: "Adalmina on saanut kolme niin suurta lahjaa, ettei moni enempää maailmassa haluakaan. Mutta onpa vielä lahja, joka on kaikkein paras, ja sen minä annan Adalminalle, mutta vaan yhdellä ehdolla. Niinkauan kuin prinsessalla on helmensä ja nuo kolme lahjaansa, niin kauan on minun lahjani voimaton. Mutta jos hän kadottaa helmensä, kauneutensa, rikkautensa ja älynsä, niin hän saa korvaukseksi minulta neljännen lahjan. Se lahja on nöyrä sydän."
Molemmat haltiattaret nyökkäsivät päätään jäähyväisiksi ja katosivat kuin kaksi valkeata pilveä siniseltä kesätaivaalta.
Kuningas ja kuningatar olivat hyvin tyytyväisiä. He ajattelivat: "kunhan pikku prinsessa vaan tulee kauniiksi, rikkaaksi ja älykkääksi, niin vähät siitä, millainen hänen sydämensä on. Me varjelemme kyllä hänen helmeänsä, ja niin voi hän tulla toimeen ilman sinisen haltiattaren halpaa lahjaa. Punainen haltiatar se tosiaan tiesi, mitä prinsessa tarvitsee! Hänen lahjansa olivat kuninkaallisia lahjoja, mutta tuo sininen haltiatar oli oikein saita, kerrassaan saita; hän antoi lapsukaiselle armolahjan, aivan niinkuin kerjäläistytölle maantien varrella heitetään kupariraha."
2. Nyt kuningas laitatutti kultakruunun, joka tarkallensa sopi pikku Adalminan päähän ja oli niin tehty, että se prinsessan kasvaessa myöskin samassa kasvoi ja sopi yhtä hyvin kuin ennenkin. Mutta kaikille muille oli tuo ihmeellinen kruunu joko liian suuri tai liian pieni. Kruunun yläpäässä oli huippu, ja huippuun oli helmi liitetty niin lujasti, että sen oli mahdoton siitä pudota.
Kruunu pantiin nyt Adalminan päähän, ja hän piti sitä sitten alituisesti sekä maatessaan kullatussa kehdossaan että valveilla ollessaan. Mutta koska hänen vanhempansa, kuningas ja kuningatar, niin suuresti pelkäsivät helmen katoavan, niin oli jyrkästi kielletty päästämästä prinsessaa kauemmaksi kuin sille portille, joka oli kuninkaan kartanon ja puiston välillä. Ja kuitenkin hänellä oli seurassansa aina ulos mennessään neljä kamaripalvelijaa ja neljä kamarineitsyttä, ja palvelijoita oli ankarasti käsketty pitämään tarkasti silmällä prinsessaa ja hänen helmeänsä. Ei käynyt heidän päinsä olla huolimattomia, sillä hirveä, punaviittainen teloittaja, jolla oli julma parta ja hirmuinen teloitus-kirves, ei ymmärtänyt leikkiä.
Näin kasvoi prinsessa suureksi, ja kaikki kävi punaisen haltiattaren ennustuksen mukaan. Adalmina kasvoi kaikkein kauneimmaksi prinsessaksi, mitä koskaan on nähty, niin kauniiksi ja ihanaksi, että hänen silmänsä heloittivat kuin kaksi kirkasta hopeatähteä kevät-iltana. Minne hän tuli, loi hän päiväpaistetta ympärillensä, kaikki kukkaset puutarhassa kumartelivat hänelle ja lausuivat: "sinä olet meitä kauniimpi!"
Ja hän tuli niin rikkaaksi, niin rikkaaksi, että hänen ympärillensä ikäänkuin kasvoi pelkkiä aarteita. Hänen huoneensa lattia oli kullasta ja simpsukan kuorista; seinät olivat peililasia ja katto kultaa, hohtokivillä koristettua; oi, kuinka se säihkyi lamppujen valossa! Adalmina söi kulta-astioista, hänen vuoteensa ja vaatteensa olivat kultaa; jos olisi ollut mahdollista syödä kultaa, niin olisi hän tehnyt sitäkin, mutta se oli kuitenkin liian kovaa purra.