Ensimmäinen suuri vaino pakanain puolelta tapahtui keisari Neron aikana. Roomassa raivosi vuonna 64 suuri tulipalo, joka hävitti osan tästä suuresta kaupungista. Silloin syytti harmistunut pakanallinen kansa kristityitä tämän suuren onnettomuuden aikaansaamisesta, ja keisari itsekin väitti heitä siihen syypääksi. Tämän johdosta syntyi ankara vaino kristityitä vastaan, jossa suurta julmuutta käytettiin. Kaikki, jotka kristityn nimeä tunnustivat, otettiin kiinni ja kidutettiin kuoliaaksi. Kuka heitettiin petojen eteen tahi käärittiin eläinten vuotiin ja heitettiin koirien raadeltavaksi, kuka ristiinnaulittiin, kuka milläkin tavalla tapettiin; toisia voideltiin piillä, pystytettiin patsaille keisarin puistoon ja sytytettiin juhlatiloissa palamaan. Tällaisten soihtujen valossa kansa sitten katseli keisarin toimeenpanemia huvituksia; valaistuilla teillä keisari itse ohjasi hevosiaan kilpa-ajoissa. — Tässä vainossa mestattiin Paavali, ja apostoli Pietari, niinkuin kirkollinen taru kertoo, ristiinnaulittiin pää alaspäin. Sangen suuri oli tapettujen luku, niin kertoo eräs roomalainen kirjailija; mutta vaino ei nähtävästi ulottunut Rooman kaupungin ulkopuolelle.
Vielä oli kristityillä monta muutakin vainoa kestettävinä pakanain puolelta, ja jotkut näistä ulottuivat yli koko laajan Rooman valtakunnan. Tahdottiin hävittää heidät kokonansa, koska eivät suostuneet palvelemaan valtakunnan epäjumalia eikä kantamaan uhria kuvapatsaille. Lukuisten marttyrien joukosta mainittakoon Smyrnan piispa Polykarpus, joka kärsi kuoleman v. 167. Kristittynä otettiin hän kiinni ja tuotiin maaherran eteen. Maaherra sääli tätä vanhusta, sillä Polykarpus oli lähes 100 vuoden vanha, ja sanoi hänelle: "Ajattele vanhuuttasi; sano jotain pahaa Kristuksesta, niin päästän sinut vapaaksi". Polykarpus vastasi tähän: "Minä olen häntä palvellut 86 vuotta, eikä hän ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa; kuinka minä nyt voisin pilkata kuningastani ja Vapahtajaani?" "Minulla on villipetoja", uhkasi maaherra. "Anna niiden tulla", sanoi Polykarpus tyynesti. "Niin tahdon sinua tulen kautta pakottaa", huusi maaherra; mutta vastaus kuului: "Tuli polttaa ainoastaan vähän aikaa ja sammuu sitten, mutta jospa tuntisit ijankaikkisen kadotuksen tulen, joka jumalattomia varten palaa. Vaan mitä viivyttelet; toimita tänne mitä haluat." Nyt pystytettiin rovio, kohta liekit tarttuivat kunnia-arvoiseen vanhukseen. Vielä roviolla kuultiin Polykarpuksen rukoilevan, kiittävän ja ylistävän Herraa Kristusta.
Antiokian piispa Ignatius sai myös kärsiä marttyrikuoleman v. 115. Kun hän vangittiin ja tuotiin keisari Trajanuksen eteen, tunnusti hän rohkeasti Kristuksen kuninkaakseen ja että Kristus asui hänen sydämessään, vaikka hän kyllä tiesi, mikä semmoista tunnustusta seurasi. Keisari langetti tuomion, että piispa oli vietävä Roomaan ja siellä näyttelykentällä heitettävä petojen eteen. Tuomion kuultuaan kiitti Ignatius Jumalaa, että hän oli katsonut hänet mahdolliseksi kärsimään samaa kuin Herran apostolitkin.
Vainoojat eivät julmuudessaan katsoneet kristittyjen sukupuolta eikä ikää. Vaimojen ja lastenkin seassa löytyi monta, jotka saivat kärsiä paljon uskonsa tähden, mutta kuitenkin pysyivät uskollisina loppuun asti. Eräs korkeasukuinen nuori rouva Karthagosta, nimeltä Perpetua, tuli oikeuden edessä syytetyksi siitä, että hän oli kristitty. Vaikka vanha isä, joka oli pakana, häntä rukoili säästämään itseänsä, ja vaikka pieni lapsi, jota hän rinnoillaan kantoi, hellitti hänen kyyneliään, niin ei voinut hän kuitenkaan kieltää, vaan tunnusti rohkeasti. "En voi muuta sanoa, kuin että olen kristitty". Kolkkoon vankeuteen pantiin hän nyt, vaan sielläkin oli hän tyytyväinen ja iloinen siitä, että pieni lapsi hänelle jätettiin. Vihdoin otettiin lapsikin häneltä pois, ja hän heitettiin petojen eteen monen muun kristityn kanssa päivänä, jolloin uusi keisari astui hallitukseen. Samassa tilaisuudessa heitettiin petojen eteen eräs orjapiika. Kun vartija häneltä kysyi: "Miten sinun nyt käy, kun joudut petojen eteen?" vastasi piika: "Minä tosin saan kärsiä; mutta on minulla toinen, joka kärsei minun edestäni, sentähden minäkin mielelläni kärsin". Ylistysvirsiä veisaten menivät he näyttämölle, jossa petojen hampaat heidät kohta musersivat.
Vaikka kovin paljo kristityitä hukkui näissä vainoissa ja vaikka löytyi semmoisiakin, jotka kidutusten ja kuoleman uhatessa kielsivät uskonsa, niin ei kristittyjen luku kuitenkaan vähentynyt. Marttyrien veri oli todellakin siemen, josta kasvoi uutta laihoa uskossa ja rakkaudessa kirkon vainiolla. Rauhallisempina väliaikoina he rakensivat kirkkoja, levittivät pyhiä kirjoja ja järjestivät seurakuntia. Viimeinen ankara ja laajimmalle ulottuva vaino alkoi vuonna 303. Keisari antoi käskyn, että kristittyjen kirkot hävitettäisiin koko Rooman valtakunnassa ja heidän pyhät kirjansa poltettaisiin. Monta vuotta kesti tätä vainoa erittäinkin Aasiassa. Suuri joukko ihmisiä pakeni pois metsiin ja erämaihin vainoa pakoon, mutta toiset taas kärsivät rohkeasti kuoleman, ennenkuin uskonsa kielsivät. Vihdoin väsyivät vainoojatkin. Se keisari, joka tässä vainossa oli ankarimmin raivonnut kristityitä vastaan, joutui itse Jumalan tuomion alle, hän sairastui kauheaan tautiin, jossa ruumiinsa vähitellen mätäni. Silloin hän kuolin-vuoteeltansa v. 311 antoi julistuksen, jossa kristityille myönnettiin jumalanpalveluksen vapaus, ja käskettiin heitä ahkerasti rukoilemaan valtakunnan ja keisarin edestä.
Tämän jälkeen vainot lakkasivat; ja kun Konstantinus Suuri sitten tuli keisariksi v. 323, julisti hän kristinuskon valtion uskonnoksi Rooman valtakunnassa. Vanha, sivistynyt pakanamaailma oli nyt voitettu, ja tästälähin voi kristinusko levitä kaikkiin ilmansuuntiin muihin pakanakansoihin.