37. Suvilaulu.
Oisin pääskynä mä piennä,
Suvilintuna iloisna,
Lenteleisin, liiteleisin,
Suomehen suhauttaisin.
Sitte sinne saatuani,
Perillenpä päästyäni,
Ilmassa iloittelisin,
Räystähällä riemuitsisin
Kesän kaunihin tuloa,
Tuloo armahan auringon.
Vaan jos itkevän näkisin,
Huolellisen huomaitsisin,
Hälle mä visertelisin:
Mitäs itket ihmisparka,
Murehdit sä Mannun lapsi —
Kohtalosiko kovuutta?
Sydämeskö sulotuutta?
Katso luonnon kauneutta,
Ihanuutta ilman kaiken:
Suot jo läikkyvi sulana,
Järvet jäiden kahlehitta,
Nietos nurmelta katoopi,
Häviääpi maasta hanki,
Päivyen taas paistaessa,
Ahavan puhaltaessa;
Korpi kukkia on täynnä,
Puiden latvat lintusia;
Kukat ne hajuelevat,
Lintusetpa laulelevat:
Iloitkaamme, riemuitkaamme,
Laulakaamme, kiittäkäämme!
Suven meille Luoja saattoi,
Jumalamme joudutteli!
Ellös itke ihmisparka,
Murehdi sä Mannun lapsi!
Hänpä, joka suven saattoi
Näille Pohjanki perille,
Joka kaikki suot sulatti,
Pani järvet aaltoomahan,
Kukat pienet kukkimahan,
Lintusetkin laulamahan, —
Suven saattavi sullekin,
Kesän kerran kerittävi,
Sielus nietokset sulattaa
Lempensä lämmittämällä,
Huoles hattarat hajottaa
Henkensä puhaltamalla.
38. Auringon säde.
Aamuauringon kultainen säde pilkisti sisälle pienen puutalon ikkunasta ja lankesi ompelukoneelle, jonka neula nuolen nopeudella hyppelehti ylös ja alas. Nuori leski istui siinä joukko keskentekoisia paitoja vieressään. Väliin hän katsoi kelloon. Itsekseen hän puheli: "Tänään pitäisi työn olla valmis, enkä ymmärrä, miten se käy mahdolliseksi klo 4:ksi". Silloin juuri auringon säde hymyili hänelle vasten silmiä. Hänen mielensä ihastui ja keventyi tästä. Reippaasti hän alkoi ommella uutta saumaa.
"Naapuri, onko teillä yhtään kiehuvaa vettä? Minulla ei vielä ole valkeata uunissa ja Kerttu raukka joisi niin mielellään kahvia." Vanhanpuoleinen vaimo seisoi ovessa ja lausui tämän pyynnön vähän arastelevasti. "Vesi kiehuu juuri minun pannussani, ottakaa vaan, ikävä, ett'en ennätä teitä auttaa", vastasi nuori nainen sydämellisesti. Hänen silmässään loisti auringon säde.
Kun vanha nainen palasi omaan huoneeseensa pannuineen, niin oli hänkin sydämessään tuntenut päivänpaistetta ja heijastus siitä näkyi hänen silmissäänkin.
Hän astui vuoteen ääreen, jossa nuori, sairas tyttö kalpeana lepäsi. "Suuttuiko hän, mummo?" kysyi tyttö, huolestuneena. "Ei ensinkään, hän oli niin ystävällinen ja herttainen, että se oikein teki sydämelleni hyvää", vastasi mummo.