51. Puhu totta.
Pikku Yrjö sai kerran isältään lahjaksi sievän kirveen. Se tuotti hänelle hyvin suuren ilon, sillä hänellä oli aina halu veistellä kaikenmoisia pikku esineitä. Seuraavana aamuna meni isä pieneen puutarhaansa. Siellä kohtasi häntä kovin surkea näky. Nuori, kukkiva omenapuu, jota hän oli erityisellä huolella hoitanut ja josta hän nyt ensi kertaa odotti hedelmää, oli poikki kaadettuna käytävällä. Hän tunsi sydämessään mitä suurinta katkeruutta tämän ilkityön johdosta.
Samassa tuli Yrjö iloisena puutarhaan, äsken saatu pikku kirves kainalossa. "Ken on tämän tehnyt?" kysyi isä vakavasti ja osoitti kaadettua puuta. Yrjö, joka lapsellisessa ajattelemattomuudessa oli tuon puun kaatanut, huomasi nyt isänsä vakavasta muodosta, miten pahasti hän oli tehnyt. Hän ymmärsi, että ansaittu rangaistus tulisi häntä siitä kohtaamaan, ja häntä hirvitti. Mutta kauan hän ei epäröinyt. Kalpeana, mutta lujalla äänellä sanoi hän: "Isä, minä olen sen tehnyt. Tahdoin koettaa, olisiko kirves terävä."
Isä katsoi hetken Yrjön rehellisiin silmiin. Suuttumus tuosta suuresta vahingosta oli hänessä kyllä suuri, mutta toiselta puolen ilahutti häntä pojan suoruus. "Isä, anna minulle anteeksi, en tee toiste enää semmoista", sanoi Yrjö. "Annan sinulle anteeksi", sanoi isä, "mutta minä toivon, että sinä myös koko elämäsi ajan aina puhut totta."
52. Rehellinen poika.
Eräs ruhtinaallinen henkilö käveli kerran vieraassa kaupungissa katua pitkin. Häntä vastaan tuli köyhä poika, joka pyysi almua, koska hänen äitinsä oli kipeä. Ruhtinas sanoi pojalle, että hänellä ei ollut pientä rahaa, vaan ainoastaan suuria kultarahoja, jommoinen olisi ollut pojalle liian suuri lahja. "Hyvä herra", sanoi poika, "antakaa minulle kultaraha; minä käyn sen vaihtamassa ja tuon teille pientä rahaa!" Ruhtinas naurahti, antoi hänelle kultarahan ja sanoi: "Jouduhan pian takaisin ja tuo raha minulle!" Mutta itsekseen ajatteli hän, että poika ei tulisi takaisin, vaan pakenisi kultarahan kanssa tiehensä. Tässä luulossa käveli hän jotenkin kauas edelleen. Mutta poikapa tulikin, toi rahat ja pyysi pientä ropoa. Ruhtinas sanoi: "Sinä lienet kunnon poika. Miksi et pitänyt kultarahaa omanasi?" "Siksi ett'en ole mikään varas", sanoi poika; "äitini ei myöskään varasta, vaan näkee mieluummin nälkää."
Ruhtinas antoi nyt pojalle kaikki nuo vaihdetut rahat ja käski pojan sanomaan äidillensä, että tämä terveeksi tultuansa kävisi hänen luonansa. Äiti tulikin, ja ruhtinas lahjoitti hänelle monta kultarahaa. Mutta pojan otti hän luoksensa, antoi hänelle hyvät vaatteet ja pani hänet käsityöoppiin. Poika oli ahkera ja kunnollinen. Vähitellen tuli hänestä rikas mies ja äitinsä turva.