5. Kaksikymmentä vuotta Matti Makkosen ensimmäisen kaupunkimatkan jälkeen eli köyhä leski halvassa mökissä Kajaanin tullin läheisyydessä Oulussa. Kolme laihtunutta ja nälkäistä lasta oli hänen luonaan. Hän oli jakanut niille viimeisen leivän ja käskenyt niiden menemään varhain nukkumaan, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla heidän vielä pyytävän ruokaa, sitä kun hänellä ei sillä kertaa enää ollut. Lapset, jotka olivat tottuneet itsensä kieltämiseen, lukivat iltarukouksensa ja kävivät levolle, vaikka nälkäinen vatsa viivyttikin unen tuloa. Äiti sen jälkeen kävi kaupungissa viemässä ompeluksia, joita hän viime päivinä oli valmistanut. Hänen täytyi kuitenkin palata tyhjin käsin, sillä häntä oli käsketty vasta seuraavana päivänä maksua perimään. Näin jäivät ruokavarat ostamatta. Toimettomana palasi hän kotiin lastensa luokse. Uni ei tullut yöllä hänen silmiinsä. Aamulla varhain nousi hän työhön, rukoiltuaan Jumalalta apua hätäänsä.
Äkisti alkoi hän kuunnella, hän oli kuulevinaan kärrynpyörien ratinaa. Hän katsahti ulos akkunasta ja näki talonpojan, joka hiljaisesti ajoi kuormaa kartanolle. Huomattuaan, että talonpoika, kuormansa tyhjennettyään, aikoi huomaamatta lähteä pois, meni hän ulos ja tunsi Matti Makkosen. Yllätettynä, hämillään ja punehtuen pyysi tämä kunnon mies anteeksi, että hän muka nyt vasta voi maksaa vanhaa velkaansa.
Molemmille tuli kyyneleet silmiin. "Et sinä, Matti, ole minulle mitään velkaa", sanoi leski. "Minkä olit isälleni velkaa, sen olet kunniallisesti kuolinpesälle maksanut."
"Teidän suvullenne olen minä ainaisesti velkaa omasta ja omaisteni toimeentulosta", sanoi Makkonen, jolla jo itsellä nyt oli kahdeksan lasta. "Älkää hyljätkö sitä pientä korvausta, minkä minä nyt, mitään rasitusta siitä tuntematta, voin tarjota hyväntekijäni tyttärelle. Voisinko milloinkaan unohtaa, kuinka tekin olitte hyvä minulle, orporaukalle!"
Näin pelasti Jumala lesken puutteesta tuon kiitollisen Makkosen kautta. Eikä tämä kerta jäänyt ainoaksi. Sillä niin kauan kuin lesken lapset vielä olivat pieniä, toi Makkonen vuosittain hänelle lahjaksi maantuotteita. Ja yhä oli hän niin arkatuntoinen, että väitti vaan maksavansa vanhoja velkoja.
"Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet."
"Ei itku hädästä päästä, parku päivistä pahoista."
"Lupaus hyvä, anto parempi."
"Miehen sana miehen kunnia."
93. Korpiemme raivaajille.
Synkkä metsä ennen peitti salomaita Suomenmaan,
Tuskin lomiin korpikuusten pääsi päivä paistamaan;
Ikihongat, satavuosin paikoillansa seisoneet,
Kauvan peitti isänmaamme päivärinnat, jyrkänteet.
Kauvan kaikui korpimailla vihellykset kontion;
Herrana se siellä liikkui, kuninkaana kuusikon.
Mahtavana, vapahana, kuni ikikuuset nuo,
Kulki kotiseudullansa metsän herra vankka tuo.