Pyhä oli tämä aamu. Kuin muinoin Betlehemissä kaikui enkelein kiitoslaulu: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto." Kuvat alttaritaululla, Vapahtaja ja lapset, joita hän siunasi, ja kansa, joka seisoi siinä läsnä, näyttivät elävän, ja he hymyilivät pyhästä ilosta.
97. Suomen luonto.
1. Suomen luonto on milloin hymyilevän kaunis, milloin synkän surumielinen. Melkein kaikkialla tapaa siinä ylängöitä, laaksoja, vesiä ja soita. Ylängöt ovat tavallisesti havumetsäisiä kumpuja, mäkiä ja kangasmaita. Laaksoissa nähdään lehtimetsiä, viljeltyjä maita ja kyliä. Vedet ovat milloin jokia ja koskia, milloin sinertäviä sisäjärviä. Suot ja nevat ovat vesiperäisiä maita, joiden pinnalla silmä näkee vaan sammalta ja muutamia kitukasvuisia puita.
Laaksot ja alankoseudut ovat tavallisesti viljeltyjä. Laakson syvimmässä osassa juoksee joki tai välkkyelee sievä sisäjärvi, jonka rannalla usein on kirkko sekä kyliä siellä täällä. Kyläin välillä on peltoja ja niittyjä, ja etäämpänä rajoittaa tätä viljeltyä maata tumma metsä joka taholla.
Enin osa maamme pinta-alasta onkin vielä metsien peittämänä. Ne täyttävät laaksojen välillä olevat ylänköseudut ja erottavat siten viljellyt tienoot toisistaan. Varsin usein on tuollainen metsien rajoittama laaksoseutu erityisenä pitäjänä, jossa asukkaatkin kielensä ja tapainsa puolesta eroavat naapuripitäjäin asukkaista.
2. Vaikka kaikilla Suomen maakunnilla onkin nuo edellä mainitut päätuntomerkit, on niillä jokaisella kuitenkin luonnossa jotakin omituista, mikä erottaa ne toisistaan. Suomen pohjoisimmassa kolkassa, Utsjoen tienoilla, on maa kuivaa ja hedelmätöntä. Vuoret ovat alastomia, pyöreitä tunturikumpuja; niiden välisissä vesiperäisissä laaksoissa kasvaa vaan kitukasvuisia koivuja. Ainoastaan Tenojoen laaksossa, jota jyrkät vuoret suojelevat kylmiltä tuulilta, kasvaa koivu- ja mäntymetsää, mutta puut ovat matalia ja pieniä. Vähän etelämpänä, Inari-järven tienoilla, kasvaa jo vuorilla metsää; ja Ivalo-joen suupuolella saapi nähdä Suomen pohjoisimmat peltomaat.
Suolaselän eteläpuolella, Kemi-joen laaksossa, on tuntureita jo harvemmassa, kummuilla kasvaa metsää, ja niiden väliset maat ovat enimmäkseen kankaita ja upottavia nevoja. Näissä äärettömän laajoissa salomaissa ovat virrat melkein yksinomaisina kulkuteinä. Koskipaikoissa, joita on lukuisasti, sauvotaan veneet ylös tai alaspäin, aina matkan päämäärän mukaan. Virtain ja järvien rannoille on näiden seutujen harvalukuinen väestökin asettunut, raivaten sinne niittyjä ja pieniä peltotilkkuja. Maanselän itäpuolella olevat seudut ovat varsinaista vuorimaata. Kuusamoa kutsutaan pohjolan Sveitsiksi. Sen korkeilla vuorenhuipuilla pysyy lumi melkein koko kesän sulamatta.
3. Etelä-Pohjanmaa on rinnemaata, joka hiljalleen viettää mereen päin. Siinä on rinnatusten monta samansuuntaista jokilaaksoa. Näitä erottaa toisistaan matalat vuorenselänteet, jotka ikäänkuin kylkiluut ruumiissa kulkevat maanselästä mereen päin. Toisinaan ei näitä selänteitä saata ollenkaan huomatakaan, ne kun useinkin ovat maanpinnan tasalla. Kukin laakso on vanhoista ajoista asti muodostanut jonkinmoisen yhteiskunnallisen kokonaisuuden. Maa on nimittäin tullut viljellyksi pitkin jokivarsia. Jokien suupuolille rakennettiin ensimmäiset kirkot, ja sieltä kulki sitten viljelys rantoja myöten jokien lähteille asti. Tästäpä syystä ovatkin Pohjanmaan pitäjät aina näihin asti ulottuneet ikäänkuin pitkät vyöt meren rannalta Suomenselkään. Melkein kaikki vanhimmat emäkirkot ovat lähellä meren rantaa parin kolmen penikuorman päässä toisistaan, mutta niiden entiset kappelit ovat sisämaassa, joskus kymmenen ja vielä useammankin penikuorman päässä emäkirkosta. Kappelit tosin ovat nykyään jo itsenäisinä pitäjinä, mutta maakunnan muoto vielä ilmaisee, miten viljelys niillä tienoilla on kulkenut. Jokien rannat ovat tavallisesti parin virstan leveydeltä viljeltyjä.
