Oli kerran miestä kolme,
jotka sattuivat Savosta
kulkemahan kuuluisahan,
haluisehen Helsinkihin.
Tuunan salmehen tulivat,
joss' on saari salmen suussa;
yli salmen saatettihin
sille puolen Punkaharjun.
Astuvat ylämäkeä,
kääntelevät, katselevat,
istuvat, ajattelevat;
kuuntelevat kukkumista,
kesä-linnun laulamista,
kuinka siinä linnut lauloi,
linnut lauloi, metsä soitti,
antoi aurinko ilonsa,
päivä paistoi pitkin nientä;
siitä koko luonto liikkui,
ilma silmissä iloitsi,
ilahutti ihmiskunnan.
Kaikki' näitä katsellessa,
läikkyviä lähtehiä,
järven, lahen lainehia,
kerran vielä keskenänsä
miehet mielestä hyvästä
puhelevat puolestansa:
"Kun ois tässä kukkasia,
lehtipuita lempehiä,
oksakaan omenapuuta,
oisipa osa hyveä
Paratiisin maan paria,
Aatamin asunto-maata!"
Tuosta kärryihin kävivät,
rupesivat rattahille.
Ratas vieri tietä myöten,
aatos Luojan töitä myöten.
Ajoit siltoa sinistä
sekä harjua haluista;
siell' on puista portti tehty,
katu-varret kaunistettu.
Tämä silta on silloin tehty,
kun on kuu kokohon pantu,
kun on aurinko aljettu,
laskettuna maan perustus!
Viel' ei vaivu vuoliaiset,
eikä arkut alta murru!
100. Savolaisen laulu.
Mun muistuu mielelleni nyt
Suloinen Savonmaa,
sen kansa kaikki kärsinyt
ja onnehensa tyytynyt,
tää armas, kallis maa.
Kuin korkeat sen kukkulat,
kuin vaarat loistoiset!
Ja laaksot kuinka rauhaisat,
ja lehdot kuinka vilppahat,
kuin tummat siimehet!