Lupa on leikkiä puhua, ehk'ei tarvis irvistellä.
Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.
Olkivuosi ohravuosi, hillavuosi hallavuosi.
19. Piplia ja Keisari.
En tiedä, rakas lukijani, tunnetko uudemman ajan historiata, vai onko tämä aika sinulle ihan outoa ja pimeätä. Se nyt ei liene sinun oma vikasi: et ole ehkä ollut tilaisuudessa käydä koulua, etkä myöskään lukea minkäänlaista kansain historiata. Mutta siihen saat tilaisuuden, jos kirjakaupasta ihmiskunnan historian ostat, sillä semmoinen löytyy siellä Suomenkin kielellä. Kallis se ei ole, ja siitä saat paljon opettavaa ja huvittavaa tietoa. Kuin esim. luet vuoden 1812 tapauksista, niin hämmästyt, miten silloin sotia käytiin Europassa. Saat siitä lukea Ranskanmaan keisarista Napoleon I:stä, joka silloin levitti pelkoa ja hätää koko Wenäjänmaan asujamille. Hän oli vitsauksena Jumalan kädessä rankaisemaan Kristuksesta ja totisesta Jumalan pelvosta luopuneita kansoja. Hän oli kukistanut koko Europan mannermaan, mutta Wenäjä seisoi vielä häntä vastaan. Tätäkin maata hän tahtoi valloittaa ja niinmuodoin laskea viimeisen kiven siihen suureen Paapelin torniin, jota hän miekallansa oli rakentanut, luullen olevansa kukistamattoman. Hänellä oli 617 tuhatta hyvästi varustettua miestä, joilla astui yli Niemeninjoen ja löi Wenäjän sotajoukot toinen toisensa perään. Ilmoitukset Napoleonin voitoista ja Wenäläisten tappioista vaikuttivat surua ja murhetta keisari Aleksanteri I:n hovissa; rohkeus ja uskallus alkoi kaikilta kadota. Mutta yksi mies oli, joka ei antanut surusanomain sotatantereelta mieltänsä painaa; hän oli levollinen, rohkea ja iloinenkin. Se mies oli ruhtinas Galitsin. Keisari Aleksanteri älysi ruhtinaan rauhallisen mielentilan ja ihmetteli sitä. Kerran sattui ruhtinas tulemaan keisarin työhuoneesen, jossa silloin ei ollut ketään muita. "Miksikä te, hyvä ruhtinas, olette niin levollinen ja huoletoin?" kysyi keisari. Vastaukseksi otti ruhtinas taskustansa pienen piplian ja ojensi sen keisarille antaaksensa. Keisarin kuin piti juuri ottaa pyhä kirja käteensä, putosi se laattialle. Ruhtinas otti piplian ylös niin avonaisena kuin se oli sattunut laattialle pudotessaan jäämään, ja antoi sen keisarin käteen. Avonainen luku oli Psaltarin 91 psalmi, jonka ensimäisiä värsyjä keisari silmäeli ja luki heti paikalla ruhtinaan kuullen: "Joka korkeimman varjeluksessa istuu, ja kaikkivaltiaan varjossa oleskelee; hän sanoo Herralle: minun toivoni ja linnani: minun Jumalani, johonka minä uskallan." — "Ah, jospa Teidän Majesteettinne tätä toivoa ja linnaa etsisitte ja siihen pakonne ottaisitte!" lausui ruhtinas, kuin keisari mainitut värsyt oli lukenut. Aleksanteri astui hiljaisesti huoneen toiselle puolelle, rupesi piplia kädessä istumaan ja luki siitä avaantuneen luvun alusta loppuun asti.
Kohta sen jälkeen keisari määräsi kaikissa valtakuntansa kirkoissa pidettäväksi yleisen katumus- ja rukouspäivän. Keisarillisen hovin kirkossa vietettiin myös tämä päivä, ja kaikki hovin jäsenet olivat siinä silloin läsnä. Pappi, joka rukouksen piti, oli, tietämättä mitään keisarin ja ruhtinas Galitsinin kohtauksesta, valinnut saarnansa tekstiksi kaksi ensimmäistä värsyä 91 psalmista. Jälkeen puolenpäivän kutsutti keisari toisen hovisaarnaajansa tykönsä ja käski hänen lukemaan jonkun luvun pipliasta. Pappi avasi piplian ja rupesi lukemaan psaltarin 91 lukua. "Taukoa!" huusi keisari, joka luuli ruhtinas Galitsinin puhuneen pappien kanssa ja käskeneen heitä mainittua lukua pipliasta keisarille saarnaamaan ja lukemaan. "Kuka teitä on käskenyt tätä psalmia nyt juuri lukemaan?" kysyi keisari. "Jumala itse," vastasi pappi vakaisella äänellä, ja katsoi rohkeasti keisaria silmiin. "Mitä sillä ymmärrätte?" kysyi keisari. "Teidän Majesteettinne käsky tuli minulle aivan odottamattomasti ja se hämmästytti minua paljon," vastasi pappi. "Syvästi sydämessäni tuntien, miten tärkeätä se olisi, että täksi juhlalliseksi hetkeksi saada sovelias luku pyhästä raamatusta valituksi, lankesin minä polvilleni ja rukoilin Jumalaa minulle osoittamaan ne värsyt, joita minun nyt pitäisi lukeman, ell'ei Teidän Majesteettinne itse niitä määräisi. Rukoellessani muistui mieleeni 91 psalmi, joka niin lujasti tunkihen minun ajatuksiini, että minä katsoin sitä rukoukseni kuulemiseksi."
Keisari ei virkkanut mitään, vaan vaipui syviin ajatuksiin. Hän huomasi Herran puhuvan hänelle sanassansa merkillisellä tavalla. Hänen sieluunsa syttyi tämän sanan kautta järkähtämätöin luottamus Jumalaan, sotajoukkojen Herraan. Hän uskoi nyt, että Jumala olisi parain tuki ja turva hädässä, ja tämä usko kasvoi lujaksi vakuutukseksi. Sen uskon kautta hän itse ja hänen uljas kansansa oppi Jumalaan luottamaan, ja Jumala kukisti ilman ihmisellisittä aseitta voimallisen Napoleonin ja hänen suuren sotajoukkonsa tomuun ja tuhkaan, pelastaen siten Wenäjänmaan vihollisen vallasta.
Ah, jospa keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat, samoin kuin kansatkin, aina ottaisivat pakonsa piplian Jumalaan! Hänessä he löytäisivät vahvemman tuen ja paremman avun kuin linnoituksissa ja kanooneissa sekä sodan kaikissa taidoissa ja keksinnöisssä.
Polén.