Semmoinen otus ei kyllä juuri vähällä ruualla eläkään, niinkuin sen sanomattakin lukija arvannee. Jos Jumala olisi antanut elefantille saman luonnon kuin sudelle, karhulle, leijonalle, leopartille, pantterille, tiikerille ja monelle muulle raatelevaiselle pedolle, niin kukapa sen sitten voisikaan täyttää ja hallita, ett'ei tappaisi ja söisi koko maan piirin elävät ja lopulta ihmisenkin suuhunsa. Mutta siinäkin on Luojan hyvyys ja viisaus havaittava, että hän on säätänyt elefantin elättämään itsensä kasviaineilla. Hän syöpi ruohoja, heiniä, lehtiä, vesoja, varpuja ja mitä muuta senlaista löytää. Kaikki syömisensä saattaa hän kärsällään suuhunsa. Oksia ja lehtiä puista syödessänsä pieksää ja puistaa hän ne sitä ennen kovasti, puhdistaaksensa niitä muuraisista ja muista itikoista, jotka muuten taitaisivat yhdessä suuhun mennä. Hämähäkin verkoista puhdistaa hän ne myös visusti kärsällänsä, ennenkuin suuhunsa ottaa. Elefantti arvattavasti saattaisi kylläkin paljon syödä. Kotieläimenä pidettäessä keitetään sille tavallisesti 5 leiviskää riisipuuroa, joka sitten tehdään kakuiksi ja annetaan sille syödä. Ne kaksi, jotka, niinkuin edellä nimitimme, Persian kuningas lahjoitti Wenäjän keisarinna Elisabetille, saivat päivän muonaksi 2 leiviskää riisipuuroa, 2 leiviskää leipää, saman määrän parasta heinää ja yhden vedron (taikka 4 kannua ja 6 korttelia) viinaa.
Muut elävät karttavat viinaa ja muita väkeviä juomia kuin myrkkyä, mutta elefantille maustavat ne varsin hyvästi. Kuin häntä tahdotaan kehoittaa jotain ylenmäärinsä tekemään, taikka kiivaammasti yrittämään kuin tapansa on, niin näytetään hänelle viinaputelli ja luvataan antaa, kuin on työstänsä pääsnyt. Parempata kehoitusta ei tarvitse; siitä hän alkaa heti kaikki voimansa liikkeelle panemaan ja työtä loppuun jouduttamaan.
Tämä elefantin viinaan meneväisyys juuri selittää sen, mitä edempänä luimme, että kuningas Antioki antoi priiskoittaa elefantit punaisella viinalla ja morin marjan nesteellä, kehoittaaksensa heitä käymään edes ja vihastumaan, s.o. elefantit olivat asetettuna sotarintaan, ja heille muistutettiin, että heidän piti viinaa palkaksensa saaman, jos urhoollisesti täyttivät velvollisuutensa tappelussa.
Mutta jos elefantti jälkeenpäin havaitsee itsensä petetyksi ja hänelle ei anneta, mitä luvattiin, niin julmistuu hän hirmuisesti, ja on valmis paikalla surmaaman pettäjänsä, jos tämä ei pääse pakoon, ja vielä vuoden, kahden ja kolmenkin päästä ottaa hän hengen häneltä, missä vaan semmoiseen tilaan johtuu!
Narraamista, pilkkaa, lyömistä ja muuta pahaa menetystä elefantti ei suvaitse ollenkaan, paitsi pieniltä lapsilta, joille hän ei suutu, ikäskuin tietäisi, ett'ei semmoiset mielettömyydessänsä vielä oikein älyä, mitä tekevät. Rangaistukseksi heille vetää hän kuitenkin toisinaan vähäisen vettä kärsäänsä ja purskaisee heidän päällensä, taikka ottaa pienen vitsasen, ja lyöpi heitä sillä pari kertaa reisille, että heittäisivät konnuutensa ja lähtisivät pois. Vanhemmalle ihmiselle hän ei osoita tätä hyvyyttä, vaan lyöpi hänen paikalla kuolijaksi taikka vähintäänkin raajarikoksi.
Batavian kaupungissa Javan saarella asui kraatari (räätäli, ompelija) saman kadun varrella, jota kuvernöörin elefantit tulivat kulkemaan, kuin heitä vietiin juomaan. Sama kraatari söi mielellänsä omenia, ja sentähden oli hänellä niitä aina pöytänsä vieressä akkunalla. Yksi niistä elefanteista, jotka katua myöten sivuitse kulkivat, rakasti myös omenia, ja otti sentähden joka kerta yhden tahi kaksi kraatarin akkunalta, joka ilman kuumuuden vuoksi tavallisesti seisoi auki. Kraatari siitä ensittäin ei huolinut mitään, mutta kuin elefantti aikaa voittaen tuli ahnaammaksi, ett'ei tytynyt yhteen ja kahteen omenaan, vaan otti joka kerralla useampia, niin pahastui kraatari siitä ja pisti kerran häntä neulalla kärsään, kuin taas oli omenia ottamassa. Elefantti veti kärsänsä pois ja meni hiljaisesti joelle juomaan. Juotuansa veti hän vettä kärsäänsä, mikä mahtui, ja palatessaan kraatarin akkunan alle tultuansa purskasi hän sen kraatarin päälle, ja kasti sillä hänen itsensä, hänen ompeluksensa ja koko tupansa likomärjäksi.
Muuten on elefantti hiljainen ja hyvänluontoinen otus, joka ei tee kellenkään liikaa, jos häntä ei ärsytetä. Hyvällä pidolla taitavat pienet lapsetkin häntä hoitaa ja hallita, kuinka tahtovat, ja sitä, joka kauniisti ja leppeästi häntä kohtelee, rakastaa hän sydämellisesti, eikä eroa hänestä suurimmassakaan vaarassa ja hädässä. Joka hänelle on kerran vähänkään hyvää tehnyt, sen pitää hän aina mielessänsä, eikä unhota häntä tulisimmassakaan vihan vimmassansa. Hän on arvonsa tunteva, taikka ikäskuin kunnianhimoinen, ja näyttää siltä, kuin vaatisi hän ihmiseltä, että tämä, tuntein heikkoutensa häntä suhteen, ei yrittäisikään hänelle mitään ylivaltaa tekemään, taikka häntä ylenmääräisesti työllä taikka muulla rasituksella vaivaamaan.
Jos hevoisella olisi elefantin äly ja voima, niin mitä se ei monta kertaa tekisikään järjettömälle isännällensä! Epäilemättä tulisi ennen pitkää vähän hevoisenisäntiä maailmassa olemaan, jos he eivät tapaansa parantaisi ja rupeaisi paremmin hevoisiansa kohtelemaan.
Mitä elefantin kiitollisuudesta hyväntekijätänsä kohtaan sanoimme, sen todistukseksi saatamme seuraavankin tapauksen kertoa. Muutamassa Itä-Indian kaupungissa oli eräs elefantti joka kerta, kuin kulki kaupungin torin poikki, tottunut saamaan kaalinlehtiä ja muuta semmoista pötyä suuhunsa yhdeltä vaimonpuolelta, joka torilla piti kauppaa kaalin kanssa. Kerran tuli sama elefantti villiin, juoksi vimmoissansa katu kadulta, polki, särki, tappoi ja hävitti, mitä eteen sattui, tuli lopulta torillenkin ja kaasi pienet yksinäiset kauppapuodit ylösalaisin tavaroinensa. Kuin mainittu kaalinkauppias-vaimo näki, mitä hirmuista ryskettä elefantti piti, juoksi hän kerkeämiseen pakoon ja unhotti hädissänsä pienen kolmivuotisen tytärlapsensa puotiin, jossa se oli lattialla leikittemässä.
Kuin elefantti tuli sen puodin kohdalle ja näki lapsen pelvosta lattialla värisevän ja huutavan, muisti hän heti siinä puodissa usein syödä saaneensa, tyhjensi kärsällänsä ison korin kaaleista tyhjäksi, pani lapsen sisään ja nosti sen kärsällänsä tiskille. Jäi sitte vielä vähäksi aikaa sen viereen ikänkuin odottamaan, eikö kukaan tulisi lapsesta huolta pitämään. Viimein läksi hän siitä, nuuruksissa ja juuri kuin katuen ja häveten pahoja töitänsä, hiljaisesti kotiinsa.