36. Kuolevaisuuden tunteet.
Luoja on itse asettanut kuoleman kamoituksen ihmisen sydämeen sentähden, että meidän pitäisi karttaman kuolemaa siihen asti, kuin hän itse tahtoo kutsua meitä maailmasta, koska hänen tarkoituksensa on tullut täytetyksi. Mutta hän on lahjoittanut meille myös suloisen autuuden toivon, joka niinkuin valkeuden enkeli lohduttaa meitä ja vahvistaa sydämiä kuoleman karvautta vastaan, koska tuonen voima elämän ovea kolkuttaa; meille on lahjoitettu autuuden toivo, niinkuin aamutähti, meidän tietämme valaisemaan, niin kauan kuin itse valkeuden aurinko nousee ja iäisyys meidän eteemme avataan.
Ei pidä sentähden kuolemaa murheella ja väristyksellä peljättämän; ei elämää pidä ylenkatsottaman, eikä enemmän kaikkia rakastettaman; vaan tehköön täällä kukin itsensä täydellisemmäksi ja mahdollisemmaksi runsaampaan nautintoon ilon ja riemun valtakunnassa. Ihminen on tosin heikko, joka ei voi luottaa omaan ansioonsa. Vilpittömän vaelluksen perästä ja turvaten armoon on hänellä kuitenkin sielun rauha majanmuutossa.
Mutta sille ihmiselle, joka viettää aikansa hempeyden helmassa, joka on niin harras maailmalle, että hän taivaan unhottaa, että hän pyörtyneenä hekumasta juoksee ohitse autuuden oven, että hän uupuneena synnin uneen jättää osansa hengen hyvästä omistamatta, — sille ihmiselle, sanon minä, ovat kuoleman hiljaisetkin kolkutukset niinkuin ukkosen jyrinä hänen korvissansa; sillä hän on toivotoinna loppuva. Kuolema, jota ei voiteta eikä lahjoilla lepytetä, on hänelle ankara vihoillinen, joka riistää hengen ja hajoittaa rikkaudet. Hän on kuoleman hetkellä surkeammassa tilassa kuin luontokappale, jolle sekä haudan pimeys että iäisyyden pituus ovat tietämättömät.
En voi minä oikein sanoa pahanelkisen tilaisuutta kuolevaisuutta muistellessansa. Ahdistus on hänen silloin käsittävä. Hän on niinkuin ulosviskattuna armon ovesta, jota paatuneessa tilassa turhaan kolkutetaan. Julmat ovat ajatuksetkin tästä onnettomuudesta, joka ei vähene unhotuksessa, vaan kasvaa synnin saastaisuudessa; synnin kirous on kerran, jos ei tässä, niin toisessa elämässä, loppumatta liehuvaksi tuleksi viriävä. Silloin herää paatuneenkin omatunto ja muuttuu pimeyden hengeksi, joka vainoo hänen sieluansa, tätä surkeasti onnetointa sielua, joka painuu rikosten raskaan kuorman alla kohdin kadotusta, jonka kita on ammollansa nielemään häntä syvyyden pimeyteen. — Mutta minä palautan ajatukseni tästä hirmuisuudesta; kauhistus saattaa minun erhetykseen. O! ei mahda yhtäkään ihmisenlasta löytyä, joka näin tunnon sokeudessa hekuman ja väärän voiton orjana vaipuisi synnin ansaan.
Meidän sydämemme tarvitsee tässä lepoa ja lohdutusta. Mutta missä me kuoleman karvautta vastaan levon löytänemme? Itkulla tänne synnytään, ja tuskalla täältä pois muutetaan. Älkäämme kuitenkaan epäilkö tunnoissamme; nämät ovat maalliset rasitukset, joiden välillä ihminen saa monta suloistakin hetkeä havaita, ja taivaassa on meillä vielä itse autuuden perintö tallella. Tuonen terävät nuolet tosin ruumiin langettavat, vaan tirskahtavat takaisin säilyvästä sielusta. Lähdettävä on siis lyhykäisesti tutkimaan onnesta osallisen ja rehellisyydessä vaeltaneen ihmisen rauhoitettua sydäntä kuolevaisuutta muistellessansa; noudatettava on muutama silmänräpäys oikeutta ja hyvyyttä rakastavaa kuoleman retkellä, sitä Herran palvelijaa, joka alkaen nuoruudesta on ahkeroinnut täyttää taivaallisia käskyjä ja vilpittömästi seurata omantunnon lakia järjen ja hyvänsuonnon johdatuksella, — joka on ollut harras Jumalalle hamasta siitä hetkestä, kuin hän ensimmäisen kerran kuuli rakasten vanhempainsa huulten lausuvan taivaallisen isän suloista nimeä ja kiitollisuudella mainitsevan armolahjoja Luojalta, jonka hyvyyttä hän on tytyväisyydessä ja autuuden toivossa täällä ilolla nauttinut. Hän saa viimein viljellä toivottua autuutta; sillä Herran armo ei lopu kuolemassa.
Mitä mahtaa siis kuoleman läheneminen matkaansaattaa sen sydämessä, jolla on tämä lohduttavainen toivo niinkuin ihanainen ja vähitellen valkeneva aamurusko, joka auringon lähenemisen ilmoittaa, — jolla on turva Jumalassa niinkuin vahva muuri kuoleman päällekarkausta vastaan? Hän on välttänyt pahaa, ei silmiä palvellen, vaan totuudella pahan ilkeyden tähden; hän on seurannut hyvyyttä, ei kunnian eikä palkan pyynnössä, ei kerskatansa, vaan rakkaassa kiitollisuudessa Jumalaa ja hyvänsuomuudessa lähimmäistänsä kohtaan.
Hyvyyttä harjoittaneen ilo on suuri siitä, että hän on välttänyt pahaa, mitä hän on taitanut, ja seurannut hyvää, mitä on voinut. Mutta sitä suuremmaksi nousee hänen ilonsa, koska hän huomaitsee, että elämän ilta ja autuuden aamu yhdistyvät kuolemassa niinkuin kesäisellä yöllä hämärä ja päivänkoitto, — koska hän tietää olevansa osallinen taivaallisen isänsä suosiosta toisessakin elämässä. Ei hän värise haudan synkeyttä lähetessänsä, josta on tie tuonelaan. Kaikki murheellinen meno häviää hänen mielestänsä niinkuin varjo auringon säteissä, koska hän, ylentäen ajatuksensa korkeuteen, saa havaita, että itse valkeuden isä armon silmillä hänen puoleensa katsahtaa. Hän mahtaa silloin asua joko ruhtinaan kiiltävässä hovissa taikka vaivaisen murtuneessa majassa, hän mahtaa olla puettuna joko ryysyissä ja räpäleissä taikka silkissä ja kullassa, silloin on kuolema, joka rasittaa kaikkia luotuja maan päällä ja hirvittää pahanelkisiä, silloin on se hänelle ilolla vastaanotettava vieras, joka tuo sanoman iäisen päivän koitosta. Hän kohtaa kuolemaa, joka on tuonelan käskyläinen, niinkuin matkustavainen vieraalla maalla johdattajaansa, ja muuttaa maailmasta haluten oikeaan isänmaahan, ilman kuorman rasitusta hartioillansa, kuin ei kuulu täällä yhtäkään kostonhuutoa, eikä ole tarvetta peljätä, että orpolasten valitus karkoittaa haudasta hänen rauhansa, että leskein huokaukset kiroavat hänen luunsa mullassa, että viheliäisten kyyneleet vaativat häneltä tilintekoa: vaan sen sijaan ilmestyy monta, joilta rakkauden, kiitollisuuden ja kaipauksen kyyneleet lankeavat siunauksella, niinkuin virvoittavainen aamukaste, hänen hautansa päälle.
Ei löydy siis yhtäkään, joka taitaisi häntä pidättää mieluisesti maailmaa hyvästi-jättämästä, tätä maailmaa, jossa elämä on huikentelevainen, jossa ihmisen olenta on niinkuin varjo ja nautinto vaan unennäkö. Kuitenkin on ero uskollisista ja rakkaista ystävistä mieltä musertava. Jaa, se on tosi, työläs on eritä niistä, joiden seurassa me olemme viettäneet monta iloista hetkeä sielumme virvoitukseksi, jotka ovat lohduttaneet meitä murheen päivinä ja hädässä ojentaneet kätensä meidän avuksemme. Mutta myös tämä vaikea rakkauden vaikutus, tämä oikean ystävyyden tuntomerkki ystäväin eritessä käy huokeaksi, koska he muistavat, että kuolema on yhteinen tie, jota yksi viivytellen ja toinen joutuen vaeltaa, vaan ei tule kuitenkaan peräti eroitetuiksi toinen toisestansa; sillä vähän ajan perästä saa ystävä ystävänsä uusina alammaisina taivaan valtakunnassa jälleen riemulla tavata, jossa pyhät olennot armoistuimen edessä heitä vastaan ottavat ja ihmetellen iloitsevat, että maakin on kantanut niin täydellisiä hedelmiä.