Kaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paavo Korhonen kuuluisimman nimen voittanut. Hän syntyi vuonna 1775 Wihtajärven talossa Sonkarinsaareen kylää, Rautalammin pitäjätä. Syntymätalostansa kutsuttiin häntä loppupuolella ikäänsä Wihtapaavoksi, jonka nimen itsekin muutamassa runossansa omistaa.
Jo nuoruudessaan näytti Korhonen erinomaiset luonnonlahjat siihen, josta kerran oli kuuluisan nimen saava. Erinäinen tapaus johdatti hänen ensikerran laulamaan. Rautalammilla oli silloin Kokki-niminen herra nimismiehenä, joka sitä ennen oli Jämsässä samaa virkaa pitänyt. Kuin viinankeitto niinä aikoina oli kokonaan kielletty, niin talonpoikain useinkin piti lahjoilla ja antimilla lumota silmät Kokilta viinakotien sivuitse kulkiessa. Mutta Kokin kukkaro, jo vanhastaan pahaan tyhjänä asumisen tapaan totuttua, ei kuitenkaan ottanut oikein täyttyäksensä, jonka tähden hän suurenteli tulojansa velan otoilla, joita talonpojat harvoin rohkenivat vastaan olla. Niin velkaantui monelle miehelle, jotka velat iäksi päiväksi saivat maksamatta jäädä, semminkin kuin Kokki viimein juoniensa ja kuljeittensa kautta menetti virkansa, palkkansa ja muut tulonsa. Jollain tavalla kostaaksensa tämän virkaheiton koiruutta ja lohduttaaksensa muita sekä itseänsä häneltä kärsitystä vääryydestä teki Korhonen hänestä laulun, joka kyllä koskevalla ja terävällä tavalla mainii sen mutkia ja konnankoukkuja. Laulu, jonka sanotaan olleen Korhosen ensimmäisiä kokeita, levisi heti yli ympäri pitäjän, opittiin pian monelta ja laulettiin halullisesti Kokin koiruuden muistoksi ja velkojensa maksuksi. Kuin myös tiedettiin Wihtajärven Paavo saman laulun tekijäksi, niin jopa kokouksissa, häissä, ristiäisissä, talkoissa ja muissa senlaisissa pyydettiin häntä sitä laulamaan, ja aikaa voittaen ruvettiin häntä vaatimaan muistakin aineista lauluja tekemään. Ei niin paikkaa maassa, ett'ei siinä aina kummempiakin tapauksia tahi muuten mainittavampia asioita ilmaantuisi. Milloin saadaan uusi komea kirkko seurakuntaan rakennetuksi, milloin kuolee tahi pois muuttaa siitä arvon ja kiitoksen ansainnut opettaja, milloin elää siinä seurakunnalle pahoitukseksi moitteen alainen virkamies tahi muu seurakunnan jäsen. Toisen kerran siunaa Jumala maakunnan hyvällä vuodentulolla, tahi kurittaa sitä kovalla ajalla, elikkä perustaa kruunu maakunnan hyväksi uusia laitoksia. Näistä ja monellaisista muista merkillisistä tapauksista, joista muut kansat tavallisesti suusanoilla seuroissa tarinoivat, Suomen talonpoikainen rahvas ei niin ilman paljo jaarittele, ett'ei enemmin tahtoisi niistä joita-kuita runoja tahi lauluja kuullaksensa. Semmoisista aineista teki Korhonenkin enimmät runonsa, vaikk'ei niin, ett'ei olisi muihinkin pystynyt. Muutamissa valittaa tapain turmiosta ja kehoittaa parempihin, toisissa on elatuskeinojen parannus ja muu kansainen hyöty aineenansa, toisissa syntymämaansa ja äitinkielensä puolustus niiden ylönkatsojia ja pilkkaajia vastaan. Vanhain tarina- ja loihturunoin tapaan teki myös muutamia runojansa.
Samoiten kuin oppineitten seuroissa hyviä laulajoita toisinaan pyydetään joista-kuista seikoista lauluja rakentamaan, niin vaadittiin Korhoistakin usein milloin mistäkin laulamaan. Semmoisia toimituksia sai välistä ulkopitäjistäkin kaukana Rautalammilta. Muutamana päivänä tuli miehiä Maaningalta ja pyysivät hänen runoa laittamaan papistansa, joka heillä silloin oli pahanilkinen jutunkävijä ja muuten konnankoukkuinen mies, joilla juonillansa ei tainnut seurakunnalle mieliksi olla ja joiden kautta viimein virkansakin menetti. Korhonen käski heidän kertoa kaikki, mitä papista tiesivät ja tahtoivat runoon pantavaksi, joka kertominen illasta ruveten kesti pitkään yöhön. Sitte ruvettiin maata. Aamulla jälkeen vuoteelta noustua alkoi Korhonen laulaa pitkän runon, jossa papin elämä ja kujeet olivat kuvatut ehkä paremmin, kuin miehet olivat toivoakaan tainneet. Sitte eivät heittäneet häntä, ennenkuin kirjoitti heille saman runon, jonka kanssa lähtivät kotiinsa, ja josta sitte kirjoituttivat ja jakailivat jäljennöitä sinne tänne seurakuntaan, arvattavasti ei pappia itseäkään unohtaen.
Monet muut runoistansa teki Korhonen toimittamalla, eikä pitänyt niistä sen enempätä jälkeenpäin lukua. Nekin, jotka joutoaikoina itseksestään moninaisista aineista mietti ja kirjoitti, anteli pitkin pitäjätä pois luotaan, josta syystä maakunnassa monta tekemätänsä runoa laulettiin, joita itse ei enää muistanut tuskin tehneensäkään. Kuin häneltä kerran kysyttiin, paljonko yleensä olisi runoja tehnyt, viittasi pöydän alalliseen melkoiseen kistuun, sanoen: "saattaisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan". Harvat hänen runoistansa syntyivät kirjoituspöydän ääressä, jossa heti mietittyänsä olisi tainnut paperille piirtää ajatuksensa. Parahimmat runonsa sanotaan hänen perustaneen yksinäisillä metsäkuluilla, kalastusretkillä ja muissa töissä ollessansa. Ne sitte, miten muisteli, kotiin tultuansa kirjoitti paperille, ensi tilassa jolle-kulle tuttavistansa annettaviksi. Pitopaikoissa ja muissa iloseuroissa lauloi oluen ja viinan ääressä monta ihan uutta, johon ei ollut ensimmäistä sanaakaan sitä ennen miettinyt; niin senkin jo useammasti painetun, joka alkaa sanoilla:
No miehet, miehet, veikkoset! näin näitä häitä juodaan:
Lopussa viel' ei entiset, ja toista aina tuodaan.
Näistä harvat taisivat tulla kirjoitetuksi, jonka tähden menivät sitä myöten kuin syntyivätkin, jos kohta joku kuulijoista jälkeenpäin olisikin joita-kuita paikkoja muistellut.
Edellä mainitusta jo kyllä on nähtävä, Korhosen ei pitäneen runomahtiansa missään suuremmassa arvossa. Kuin kerran häneltä muistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa, sanoi hän unohtaneensa loppuvärsyt runosta. Niitä hänen miettiessä väliytyi kirjoittaja ja kysyi, eikö sopisi runoa niillä sanoilla, jotka samassa kertoi, lopettaa. Heti oli Korhonen valmis myönnyttämään, ja kiitti ehdolle pantuja vielä sopivammiksi, kuin sanoi olleenkaan ne omatekemänsä, jotka nyt olivat muistostansa kadonneet.
Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta luonnostansa huoletointa elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti isännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä, toimekas ja uuttera maanmies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onnetoin taipumus viinaan, joka keski-iästä seurasi häntä hautaan asti. Muutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen tähän turmelukseen, ja valittaa, kuin ei sitte havaittuansakaan voinut luopua siitä.
Paavon viinaan-meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äitillänsäkin surua, vaikka muuten vielä vanhoillaankin kiitti Paavoa hyväksi lapseksi, jolta elinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä äitiänsä kohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella rakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsännahoista sai, sillä hän oli vireä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita varten, kuitenkin sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta kädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman. Samaten oli kotiväkensä, kyläläistensä ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä totuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa, hän ennemmin kärsei pienen vääryyden, kuin että oman puolensa pitämisellä olisi tahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.
Yhtä selvä ja teeskelemätöin kuin runoissansa oli Korhonen muussakin lauseessansa. Rautalammilla on tapana, talonpoikain itse välistä kirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä saarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yht'aikaa sisar kuuden lapsensa kanssa punatautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen.