Muutoin olivat Kultalassa toinen toistansa vastaan, ja alinomaa kuului riitaa ja toraa. Yksi ei uskonut toista; kukin kiroili ja soimasi toista; jokaisella oli aina jotakin pahaa toisesta sanomista. Siellä ei ollut uskoa eikä uskollisuutta, mutta vaan valhetta ja petosta. Köyhät kadehtivat rikkaita; rikkaat rasittivat ja vaivasivat köyhiä. Niiltä, jotka hädässänsä heiltä lainasivat rahaa, ottivat he hävittömästi suuren korkorahan, 12, 20 ja enemmänkin sadalta, ilman että se heidän sydäntänsä liikutti taikka omaatuntoansa vaivasi. Köyhät taas puolestaan kokivat sitä kostaa konnan tavoin; salaa he vahingoitsivat rikkaiden puita ja istutuksia, varastivat kryytimaan kasvuja ja puiden hedelmiä, kanoja ja halkoja, ja mitä vaan eteen sattui, jota helposti saattivat ottaa. Ei siellä ollut sanaan eikä valaankaan luottamista. Avioväenkin välillä oli alinomaa vainoa, riitaa ja toraa. Tätä näkivät lapset joka päivä, eivätkä parempaa oppineet.
Vaikka nyt kansa oli näin silminnähtävästi huonossa tilassa, ja vaikka jokainen moitti esivaltaa ja valitti pahoja aikoja, eikä ollut muka rahaa kenelläkään, koska tarpeelliset maksot piti suoritettaman, olivat he kuitenkin ylpeät ja tahtoivat elää suuresti. Eivätpä juuri liialla työllä itseänsä vaivanneet. Varakkaat, hiljemmin mennessänsä töihinsä tahi varemmin työstä tullessansa, sanoivat itseksensä: "Jumalan kiitos, näinpä hyvä on! miksikä itseänsä ylimäärin vaivata, koska aikaan tullaan!" Köyhät taas ja työmiehet, kesken työtänsä istuen tuon tuostakin kädet ristissä ja tupakkapiippu suussa, sanoivat: "no ihmisiähän mekin olemme; levätä tuota nyt aina tarvitsee."
Mutta lauvantaina tahi sunnuntaina oli jokaisella rahaa, krouvissa juodaksensa ja iloitaksensa. Siellä nyt räyhättiin ja huudettiin: "tuokaapa enemmin viinaa! hui hai! kortteja tänne!" Ja niin meni kurkun kautta koko viikon ansaittu saalis, ja vielä enemminkin. Pelatessa yksi hukkasi rahansa, ja toinen taas joi kaiken voittonsa. Ei arkipäivinäkään kokonaan unhotettu krouvia: aina sinne sopi pistäytä, sillä ei tämä väki juuri mielellään sietänyt, että kurkku olisi kuivana. Mutta kotona oli vaimoilla ja lapsilla tuskin vatsan täytettä. Koska taas oli rahaa talossa, jos vähänkin, niin piti kahvea laitettaman: silloin keitettiin ja rustattiin, syötiin ja juotiin, ikään kuin olisi joka päivä ollut viimeinen. Sanottiin muka: "Herra Jumala, harvoinhan tällainen tila meitä kohtaa. Saaneehan tuota nyt kerran edes elää vähän paremmin. Mitäpä tästä elämästä muutoin olisikaan!"
Juhlapäiviä ei puuttunut, ja niitä piti aina vietettämän. Jos kaupungissa ja likitienoissa oli markkinat, niin sinne piti muka mentämän katsoaksensa, kuinka siellä krouveissa elettiin, ja kuullaksensa, mitä uutta maailmaan kuuluu. Sielläpä nousi useimmiten riitoja, tappeluja ja oikeudenkäymisiä, jotka aina saattoivat sekä ajan että rahan kulutusta, eikä mitään hyvää tahi hyödytystä. Ei suinkaan sellainen elämä talon tavarata kartuttanut, vaan pikemmin sitä vähensi. Ja kuitenkin kirosi ja valitti kukin tämän tähden pahoja aikoja, esivallan toimituksia ja vielä omankin kylänsä väkeä.
Keckman (Kultala).
3. Arvoituksia.
1. Hakkaa yöt, hakkaa päivät, ei koskaan lastua saa?
2. Huutaa yöt, huutaa päivät, ei koskaan ääni sorru?
3. Iso kukko tervaharja, pyhän pellon pyörtänöllä?