LIISA. Mutta, Jussi! Eläissäsi et ole yhtä ihmisen kuvaa maalannut; ken sinulle maalaa nyt sellaiset nimet?
OLUVINEN. Liisa! Tiedot ja taidot ne ovat, näetsen, tuhmille. Viisaat toimittavat asiansa omin ymmärryksinsä. Niin, näetsen, jo olen itsepäälläni ajatellut ne tarpeelliset nimetkin. Tästedes Liisa, älä kutsu minua Oluviseksi ja Jussiksi, mutta Oluveliiniuslanderiksi.
LIISA. Mitä! Sekö sinun nimesi! Hui! Se on pitempi nälkävuotta ja vaikeampi sanoa kuin oma virhi.
OLUVINEN. Yhdellä henkäykselläpähän sen jo sanoin.
LIISA. Minä tarvitsisin syödäkin välillä.
OLUVINEN. Vaan kuule, Liisa! Joukko jo tulee.
HÖLMÖNEN (Tulee ulkoa ja Katri ja Mari ja Hölmöläisiä.) Suokaa anteeksi, armolliset, vapasukuiset — Tässä on nyt minun vaimoni Katri, ja minä, ja minun palkkapiikani Smari, hm! ja muut Hölmöläiset, jotka ovat rukoilleet minua, heidän skylänvanhinta, rukoilemaan teitä armollisesti näyttelemään niitä ihmeellisiä eläviä ja kummituksia. Tässä ovat ne kerätyt rahat, 55 ruplaa 25 kopeekkaa ja tenka.
OLUVINEN. Ei muuta! Se on varsin vähä. (Ottaa rahat ja sitte hiljaa Liisalle.) Liisa! Joko näet? Ymmärrätkö? (Kovasti.) Vaan koska tulin luvanneeksi, niin tahdon ystävyyden vuoksi täyttää lupani.
LIISA (Hiljaa.) Jussi! Mitä nyt teemme niin paljolla rahalla? Ah! muistatko sinä hameet ja sormukset? Minä kuolen ilosta.
OLUVINEN (Joukolle.) Nyt saatte tässä nähdä ihmeellisiä eläviä kotimaastani Hameriikistä.