11. Oma maa.
Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan,
Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois!
Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä;
Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees. —
Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet.
Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla
Lasna ma kuultelin, kuin sampo ja kantelo soi;
Siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot,
Pojat ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revontult' oli taivahat täynnä,
Kaunihit katsoa kuin aamua alkava koi.
Oi te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa
Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kanss'!
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
Siellä mun huoleni on ja siellä mun muinaiset muistoin,
Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös.
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks',
Kauniimpi, kalliimpi on mulla — mun syntymämaa!
Kallio.
12. Laulu Suomessa.
Arvon mekin ansaitsemme
Suomenmaassa suuressa,
Ehk' ei riista riemuksemme
Saavu miesten maatessa;
Laiho kasvaa kyntäjälle,
Arvo työnsä täyttäjälle.
Suomen poika pellollansa
Työtä tehdä jaksaapi,
Korvet kylmät voimallansa
Pelloksensa perkkaapi;
Rauhass' on hän riemullinen,
Mies sodassa miehuullinen.
Opin teillä oppineita
Suomessa on suuria,
Wäinämöisen kanteleita
Täällä tehdään uusia;
Valistus on viritetty.
Järki hyvä herätetty.
Suomen tytön poskipäihin
Veri vaatii kukkaset,
Hall' ei pysty harmaa näihin.
Näit' ei pane pakkaset;
Luonnossa on lempeyttä,
Sydämessä siveyttä.