He kiipesivät ylös monia portaita, jotka olivat kiinnitetyt rakennuksen ulkoseinään — kaikkiaan viiden tai kuuden kerroksen korkeudelle. Täältä meni tie sikateurastamoon. Loppumattomia rivejä sikoja ajettiin ylös jyrkkää tietä myöten portaiden vierellä; matkalla ylöspäin elukat saivat hetken levähtää isolla riippuvalla permannolla, kunnes viimein saapuivat erääseen huoneeseen, josta ei enää ollut mitään ulospääsyä — sioille.
Se oli pitkä, kapea sali, jonka seinälle katselijoita varten oli rakennettu parveke. Salin toisessa päässä nähtiin mahtavan suuri rautapyörä, ainakin kuusi metriä korkea, ja varustettu rautakoukuilla pitkin reunaansa. Saman pyörän molemmilla sivuilla oli kapeita aukkoja, joista siat viimein pyörivän retkensä päätettyään tulivat esiin — teurastettuina, karvoista puhtaaksi ajeltuina ja valmiiksi paloteltuina, täysin valmiina paistettaviksi tai keitettäviksi. Vieressä seisoi jättimäinen neekeri paljain käsivarsin ja rinnoin. Hänen toimenaan oli ottaa valmiit sianruumiit koneesta ja jättää ne muille palvelijoille, jotka kantoivat ne ulkopuolella odottaviin vaunuihin vietäviksi isoihin jäähdytyssaleihin, joissa ilmaa viillytettiin jääkappaleilla.
Kauvan ja tuskin silmiään uskoen seisoivat ystävämme siinä katselemassa tätä ihmeellistä teurastustapaa. Tuhansittain eläviä sikoja kulki heidän silmiensä ohitse, aavistamatta mitään pahaa; mutta tuokio tuokiolta kuului hurjia, korvia viiltäviä tuskanhuutoja, ja siat palasivat jälleen näkyviin hyvin teurastettuina, hyvin ajeltuina ja hyvältä maistuvina lihamöhkäleinä. Ystävistämme tämä viimein tuntui vallan kamalalta. Ajatelkaas — suuri pyörä kulki hitaasti ympärinsä; se oli varustettu lujilla koukuilla. Jokaiseen sellaiseen kiinnitettiin kiireesti yksi sika, mikä jalan, mikä kaulan ympäri sidotusta köydestä; pyörä kulki edelleen ja jätti elukat kuolinpaikkaansa. Se oli kamalaa kiirettä ja vielä kamalampaa menettelyä. Elukkaparat potkivat ja parkuivat vallan raivoisina. Melu oli vallan hirvittävä, kuului voimakkaita ja kiihkeitä huutoja heikompien keskeltä, kuului surkeata ähkimistä, joka kuolinkamppailua seuraa. Joskus syntyi muutaman silmänräpäyksen lepo ja hiljaisuus, mutta sitte alkoi melu ja karjunta monta kertaa kauheampana. Se kävi viimein liian rasittavaksi katsojien hermoille; miehet katsahtivat toisiinsa ja naurahtivat hermostuneesti, naiset ristivät käsiään, kasvot veripunasina ja silmät kosteina kyyneleistä.
Mutta kaikesta tästä välittämättä kävivät miehet työhönsä. Eivät teuraitten huudot eikä katsojain kyyneleet tehneet heihin mitään vaikutusta. Sitämukaa kuin sianruumiit tulivat koneista, ripustettiin ne koukkuihin pitkiin riveihin, jonka jälkeen kurkut leikattiin poikki muutamin ripein liikkein suurilla, välkkyvillä veitsillä. Lattia lainehti verivirroista. Sittekun sisukset olivat poisotetut, irrotettiin ruumiit ja viskattiin isoon ammeeseen, johon kiehuvan kuumaa vettä virtasi yhdestä putkesta ja meni pois toisesta.
Kaikki kävi niin säännöllisesti ja erehtymättömästi, että olisi luullut koko menettelyn riippuvan taikavoimista. Se oli silavan valmistamista koneitten ja sovelletun matematiikan avulla. Mutta sittekään ei materialistisinkaan henkilö voinut olla tuntematta sääliä eläinparkoja kohtaan. Nehän olivat niin viattomia, tulivat tälle hirmuiselle alueelle täynnä luottamusta ihmisiin. Niiden valittavissa vastalauseissa oli jotakin inhimillistä. Olihan niillä toki oikeus elää! Ne eivät olleet tehneet mitään, joka olisi oikeuttanut niin julman kohtelun. Joku katsoja tosin vuodatti kyyneleitä niiden kohtaloa katsellessaan, mutta tämä jättimäinen teurastuskoneisto jatkoi tasaista kulkuaan, olipa siellä katsojia tai ei. Oli kuin joku hirvittävä rikos tapahtuisi jossakin maanalaisessa vankilassa, missä ei ollut ketään sitä katsomassa eikä kuulemassa.
Ei voinut kauvan tätä katsella eikä kuunnella johtumatta filosoofisiin mietiskelyihin sen johdosta. Voiko otaksua, että jossakin paikassa maan päällä, alla tai yläpuolella olisi taivas näille teuraseläimille — taivas, jossa ne saisivat korvausta kaikista äärettömistä kärsimyksistään? Olihan jokainen niistä luotu olento, niin sanoaksemme yksilö omasta suvustaan. Jotkut olivat valkosia, toiset mustia, monet olivat ruskeita ja monet täplikkäitä. Jotkut olivat nuoria, toiset vanhoja, toiset pitkiä ja laihoja, toiset eriskummaisen lihavia ja paksuja. Jokaisella näistä eläimistä oli oma yksilöllisyytensä, oma tahtonsa ja omat toivomuksensa. Luottavaisina, levollisina ja tasamielisenä ne olivat eläneet lyhyen elämänsä, sillä aikaa kun uhkaava pilvi leijaili niiden päällä ja hirveä kohtalo niitä päiviensä lopulla odotti. Nyt oli tämä kohtalo äkillisesti kohdannut niitä, tarttunut niihin käsiksi säälimättömän julmasti. Kovasydämminen ja armoton se kohtalo oli; kaikki eläinten vastalauseet, kaikki niiden tuskanhuudot eivät auttaneet mitään sitä vastaan — kohtalo toteutti järkähtämättömästi päätöksensä eläinparan suhteen, kuten sillä ei mitään toivomuksia, mitään tunteita olisi koskaan ollutkaan. Kohtalo katkasi sen kurkun, ja hävitti sen elävien olennoiden luvusta. Ken kuulee näiden kidutettujen eläinten huudot ja vaikerrukset, ken ottaa niiden sielut hellään huostaansa ja antaa niille lohdutusta ja korvausta? Ehkäpä liikkuivat juuri tällaiset mietteet helläsydämmisen Jurgiksemme mielessä, kun hän toisten mukana kääntyi pois tästä kauhun paikasta ja mutisi itsekseen: "Jumalani — olenpa iloinen, kun en syntynyt siaksi!"
Hän astui ystäviensä parissa laskukoriin tullakseen alemmaksi suuremmoiseen silavatehtaaseen. Hän tirkisteli eteensä, sanattomana hämmästyksestä. Olihan hän itsekin paimentanut sikoja Litvan metsissä ja ottanut osaa sianteurastajaisiin, mutta ikänään hän ei ollut nähnyt sikojen tällä tapaa kulkevan kädestä käteen satamäärien miesten kesken, kunnes eläin oli muuttunut kinkuiksi, kyljyksiksi j.n.e. — kaikki tapahtuen muutamien minuuttien kuluessa. Kaikki tuntui hänestä ihmeelliseltä tarulta, jommoisia lapsille kerrotaan. Koko seurue katseli asioita, tapauksia ja toimintaa täällä viattomin lapsensilmin. Etenkin herätti heidän ihmetystään ja ihailuaan se huomattava puhtaus, mikä vallitsi kaikkialla, erittäinkin täällä työskentelevien miesten pukuihin nähden. Jurgis oikein suuttui, kun hiukan ilkeäluontoinen Jokubas teki ivallisia huomautuksia tästä siisteydestä, tarjoutuen saattamaan heitä siihen salaperäiseen osastoon laitoksessa, jossa pilautuneita aineksia "tohtoroitiin".
Seurue laskeutui seuraavaan kerrokseen, jonne kaikki jätteet koottiin. Sinne vietiin eläinten sisälmykset puhdistettaviksi ja pestäviksi ja sitten käytettäviksi erilaisiin tarkotuksiin. Suolet pestiin puhtaiksi ja käytettiin makkarain valmistamiseen. Miehiä ja naisia oli täällä suunnattoman paljon, työskennellen ilmassa, joka oli täynnä myrkyllisiä hajuja. Vieras ei voinut olla täällä kymmenettä osaakaan minuutista tuntematta ilkeätä ylötystä sekä halua päästä piammiten takasin raikkaaseen ilmaan. Kaikki suolien ja sisälmysten jätteet lakastiin toiseen saliin, jossa ne viskattiin vedellä täytettyihin säiliöihin keitettäväksi suovaksi — tai sianihraksi, jota leipurit käyttävät voin asemasta paistaessaan. Alempana tehtiin jätteistä valmisteita, joita katsomaan vieraita ei enää päästetty. Toisissa huoneissa työskentelivät n.s. "splitters" eli halkaisijat, jotka olivat laitoksen taitavimmat työmiehet. He saivat aina 50:kin senttiä palkkaa tunnissa, mutta heidän ainoana toimenaan päivän mittaan oli sianruumiiden leikkeleminen kahteen osaan pitkin selkärankaa. Edelleen siellä oli "cleaver men" eli leikkelijät — todellisia jättiläisiä, joilla oli rautaiset jäsenet. Kullakin heistä oli apunaan kaksi muuta miestä, joiden tehtävänä oli laskea sianpuoliskot pöydälle hänen eteensä ja pidellä niistä kiini, sill'aikaa kunhan leikkeli niitä; sitten piti heidän käännellä jokaista kappaletta, jotka hän leikkeli vielä pienemmiksi paloiksi. Hänen veitsessään oli yli puolen metriä pitkä terä, eikä hän sillä kulloinkin tehnyt muuta kuin yhden leikkauksen, mutta niin taitavasti, ettei veitsi koskaan loukannut häntä eikä apumiehiä, vaikka kaikki pitivät kiini lihapalasta vain muutamien millimetrien päässä siitä paikasta, missä veitsi kulki. Seinissä oli muutamia aukkoja. Yhdestä aukosta nakattiin ulos reisikinkut, toisesta etulonkat, kolmannesta kyljykset. Lähellä olivat suolaushuoneet, joissa silavakappaleet pantiin mahtaviin suolausammeisiin. Vieressä oli savustusosasto — suunnattoman suuria saleja, joissa oli ilmanpitävät rautaovet. Toisissa huoneissa valmistettiin se silava, jota ei savustettu; suuret, korkeakupuiset kellarit olivat lattiasta kattoon asti ladotut täyteen sellaista silavaa. Eräissä toisissa saleissa pantiin liha rasioihin ja peltilaatikoihin sekä käärittiin kinkut ja kyljykset öljyttyyn paperiin. Kaikki varustettiin painetuilla osotteilla, joissa ilmotettiin tavaran laatu. Näitten salien ovista kulki ulos miehiä lykäten täyteen lastattuja kärryjä, joiden sisällys siirrettiin mahtaviin tavaravaunuihin. Tänne tultuaan huomasi viimein saapuneensa jättiläisrakennuksen pohjakerrokseen.
Sitte lähti seurue suoraan kadun poikki siihen suureen rakennukseen, jossa nautaeläimiä teurastettiin — jossa neljä tai viisi tuhatta härkää joka tunti muutettiin ihmisravinnoksi. Päinvastoin kuin edellisessä oli tässä rakennuksessa yksi ainoa kerros, mutta se oli suunnattoman suuri ja laaja. Ja sen sijaan että edellisessä paikassa oli ollut vain yksi rivi teuraseläimiä, oli täällä viisitoista tai kaksikymmentä sellaista riviä, ja miehet liikkuivat pitkin näitä rivejä yhdestä toiseen. Se oli mitä vilkkain ja elävin näytelmä, joka tarjosi kuvan peräti ahkerasta ja väsymättömästä inhimillisestä toimeliaisuudesta; ja näyttämönä oli pyöröteatterin tapainen suunnaton suoja, jonka seinien keskivälillä kulki parvi katsojia varten.
Toisella pitkällä seinällä vain vähäsen lattiata ylempänä oli toinen paljoa pienempi parveke. Sille ajoivat teuraita miehet pitkillä kepeillä, joilla he jakelivat eläimille voimakkaita sähköiskuja. Kun teuraat kerta sinne olivat saapuneet, olivat ne vangitut kukin vähäiseen aitioonsa — niin vähäiseen, etteivät ne edes mahtuneet kääntymäänkään. Niiden sitte seisoessa aloillaan, mylviessä ja polkiessa permantoa sorkillaan, kumartuivat n.s. "knockers" eli iskijät, ja antoivat nuijillaan eläimille niin kovia kolhauksia otsaan, että nämä menivät pyörryksiin tai paikalla kuolivat. Suunnaton huone kajahteli näistä toisiaan tiheästi seuraavista iskuista sekä eläinten mylvinnästä ja polkemisesta. Tuskin oli yksi eläin kaatunut, kun nuijamies jo toimitti toisessa aitiossa samallaista surmatyötä, jolla välin toinen mies avasi oven ja hinasi eläimen ulos teurastuspenkille, missä sen jalkoihin sidottiin rautakahleet. Sitte painoi mies vipusinta, jolloin alus, jolla teuras virui, kohosi ylös varsinaisesta lattiasta. Yllämainituita aitioita oli noin viisitoista tai kaksikymmentä, ja yhtä monen eläimen teurastamiseen kului vain muutamia minuutteja. Sitte kun tapetut eläimet oli viety ulos, avattiin aitioiden ovet uudelleen ja uusia teuraita ajettiin sisään. Miehillä, jotka toimittivat jo tapetut eläimet pois, ei ollut silmänräpäyksenkään hengähdysaikaa kiireellisessä työssään.