Tämä oli onneton seikka, sillä paljon väkeä oli jo kokoutunut häähuoneen ulkopuolelle. Soitto oli jo alkanut, ja kauvas kuultiin yhden sellon yksitoikkoinen "brum, brum" ja kahden viulun surkea vikinä. Heti kun oli huomannut kansanpaljouden, Marija äkisti keskeytti kyselynsä ajurin esivanhemmista sekä hypähti alas ajopeleistä ja raivasi itselleen tien hääsaliin. Sinne onnellisesti päästyään hän kääntyi ympäri ja rupesi tyrkkimään väkeä vastapäiseen suuntaan, koko ajan huutaen "Eik! Eik! Uzdaryk-duris! (Tule! Tule! Avaa ovet!)" tavalla ja äänensävyllä sellaisella, että orkesterin hälinä siihen verrattuna tuntui keijukaisten soitolta.
"Z. Graiczunas, Pasilinksminimams darzas. Vynas. Sznapsas. Iloisten puutarha. Viinejä ja liköörejä. Yleinen päävarasto" — oli luettavana kyltillä, joka riippui huoneuston ulkopuolella. Lukijaa, joka arvattavasti ei ymmärrä litvankieltä, ilahuttanee saada tietää, että kysymyksenalainen paikka oli erään krouvin perähuone siinä Chikagon osassa, joka paraiten tunnetaan nimellä "teurastamoiden takalisto". Niin on todella asianlaita; mutta, kuinka epätäydelliseltä, jopa suorastaan alentavalta tämän nimen täytyi tuntua jokaisesta, ken tiesi että tässä paikassa ja tällä hetkellä muuan Jumalan hienoimpia luomia, pieni Ona Lukoszaite vietti elämänsä tärkeintä tapausta, nimittäin häitään!
Hän seisoi ovella serkkunsa Marijan turvissa, vallan hengästyneenä ponnisteluistaan päästä joukon lävitse ja näyttäen tuskaiselta kaikessa onnellisuudessaan. Hänen silmissään oli ihmettelevä ilme, suupielensä värähtelivät ja hänen muuten kalpeilla pikku kasvoillaan hohti nyt punerrus. Hän oli puettu yksinkertaiseen valkoseen musliinihameeseen, ja samanvärinen ohut huntu peitti hänen päänsä. Huntuun oli kudottu viisi ruusua keltasesta silkkipaperista ja yksitoista vihreää ruusunlehteä. Käsissä hänellä oli uudet valkoset pumulihansikkaat, ja hänen seisoessaan siinä pelokkaasti silmäillessä ympärilleen liikkuivat hänen sormensa levottoman hermostuneesti. Hän tuskin voi kestää tätä jännitystä — mielenliikutus väreili hänen kasvoillaan ja värähytti tavantakaa koko hänen ruumistaan. Hän oli niin nuori — täyttänyt juuri kuusitoista vuotta — ja pienikasvuinen ikäänsä nähden, tuskin lasta suurempi; ja aivan äsken hänet oli vihitty avioliittoon — vihitty juuri Jurgikseen [lausutaan Joorghis], tähän Jurgis Rudkukseen, joka seisoi tuossa valkonen kukka uuden mustan pukunsa näpinlävessä, leveäharteisena ja tukevanyrkkisenä.
Ona oli sinisilmäinen ja vaalea, mutta Jurgiksella oli suuret mustat silmät tuuheitten kulmakarvojen ja paksun mustan tukan alla, joka kähertyi laineina korvien ympärille — molemmat sanalla sanoen muodostivat tuollaisen epäsuhtaisen parin, jommoisilla luontoemo usein saattaa ymmälle kaikki vanhat ja uudet profeetat. Jurgis jaksoi nostaa kokonaisen härän ja kantaa sen jäähdytysvaunuun ilman että hänen polviniveleensä värähtivät; ja nyt hän seisoi pimeässä nurkassaan säikähtyneenä kuin vainottu otus, ja hänen oli pakko kostuttaa kielellä huuliaan joka kerta, ennenkun kykeni kiittämään ystävien onnentoivotuksista.
Sitten vähitellen onnistuttiin erottamaan katsojat ja häävieraat hiukan toisistaan — ainakin sen verran että juhlamenoihin häiritsemättä voitiin käydä. Kuitenkin olivat ovet ja akkunat koko ajan täynnä uteliaita; ja jos joku näistä katsojista tuli tarpeeksi likelle tai näytti perin nälkiytyneeltä, pyydettiin hänen istumaan joukkoon ja ottamaan osaa juhlaan. Veselijan (häämenojen) kirjoittamattomiin lakeihin kuului, ettei kenkään saisi lähteä nälkäisenä; ja vaikka tietystikin vaikeaksi kävi Chikagon teurastamopiirin 250,000 asukkaan joukossa sovelluttaa tätä tapaa, joka oli syntynyt Litvan metsäseuduilla, niin tekivät juhlan järjestäjät kuitenkin parastaan, ja kadulta sisään juosseet lapset, jopa ympäriinsä terhentelevät ja haistelevat koiratkin lähtivät pois entistä onnellisempina. Kaikkien muodollisuuksien puute oli tämän juhlan hauskimpana puolena. Miehillä oli hatut päässä, milloin se heitä miellytti; jollei, niin ottivat he ne pois, jopa takitkin päältään; he söivät milloin ja mitä vain tahtoivat ja kävelivät ympäriinsä huoneessa mielensä mukaan. Puheita pidettiin ja lauluja laulettiin, mutta kenenkään ei ollut pakko kuunnella niitä; jos ken väliajalla halusi itse puhua tai laulaa, oli hänellä siihen täysi oikeus. Kenkään ei antanut tästä syntyvän sorinan häiritä itseään; poikkeus oli kuitenkin tehtävä lasten suhteen, joita oli yhtä paljon kuin kutsuvieraita. Lapsille ei oltu osotettu mitään erityistä paikkaa, ja sen vuoksi määrättiin muuan salin nurkka heidän kehtojaan ja vaunujaan varten. Näissä nukkuivat pienokaiset, kolme tai neljä yhdessä, ja ne heräsivätkin yhdessä, milloin niin sattui. Ketkä olivat tarpeeksi isoja ulottumaan pöydälle, ne kiertelivät ympäriinsä tyytyväisenä makostellen makkaroita tai lihaisia luita.
Huone on noin yhdeksän neliömetriä avara, paljain, valkeiksi maalatuin seinin, joilla riippuu vain almanakka ja kuva jostakin kilpa-ajohevosesta. Oikealta johtaa ovi krouviin, mistä näkyy muutamia kuokkavieraita häitä tirkistämässä sekä tiski, jonka takana seisoo krouvari, puettuna tahrautuneeseen valkoseen pukuun, vahatuin viiksin ja huolellisesti öljytty hiuskiehkura liimattuna toiselle ohimolle. Vastapäisessä nurkassa seisoo kaksi pöytää, jotka valloittavat kolmannen osan huoneesta ja notkuvat erilaisten kylmien ruokien alla, joita ne, jotka vielä ovat nälkäisiä, antavat hyvältä maistua. Toiseen päähän, missä morsian seisoo, on sijoitettu iso hääkakku, keskellä konvehteista rakettu Eiffel-torni ja sen ympärillä sokerisia enkeleitä ja ruusuja sekä keltasia, vihreitä ja punasinerviä kynttilöitä. Taustassa olevan oviaukon kautta voi katsella keittiöön, jossa huomaa savuavan ja sähisevän hellin, ympärillä parvi ahkeraan kiherteleviä naisia, nuoria ja vanhoja. Vasemmanpuoleisessa nurkassa, pienellä tilapäisellä lavalla istuu kolme soittoniekkaa tehden epätoivoisia ponnistuksia saadakseen läsnäolijat kuuntelemaan heidän soittoaan; edelleen lapsia, jotka yrittävät samaa, ja avoin akkuna, josta utelias väkijoukko imee sisäänsä näkemäänsä, kuulemaansa ja haistamaansa juhlailoa.
Äkisti lähenee paksu höyrypilvi, jonka takaa voi erottaa täti Elisabethin, Onan kasvatusäidin — Teta Elzbietan, kuten häntä kutsutaan — joka kantaa muhennettua ankkaa isolla vadilla. Hänen perässään astuu pieni Katrina horjuen hänkin samallaisen kuorman alla; ja pari minuuttia myöhemmin tulee vanha isoäiti Majauszkiene, sylissään mahtava keltanen malja täynnä höyryäviä perunoita. Siten tulee vähitellen kaikki valmiiksi kemun alkamiseen — pöydällä on siankinkku sekä vadillinen hapankaalia, keitettyjä riisisuurimoita, makkaraa, isoja läjiä viidenpenninleipiä, maitokolpakoita ja kuohuvia olutkannuja. Muutama askel taempana on ryyppytiski, jolta jokainen voi tilata mitä haluaa, tarvitsematta maksaa mitään. "Eiksz! Graicziau!" (Tule tänne! Pian! Pian!) huudahtaa Marija Berczynskas syöksyen keittiöön, sillä hellillä on enemmän ruokaa, joka pilautuisi, jollei sitä syöty lämpimänä.
Meluten, nauraen ja leikkiä laskien vieraat viimein asettuvat paikoilleen. Nuoret miehet, jotka tähän asti ovat ryhmittyneet ovensuuhun, tulevat rohkeammiksi ja lähenevät pöytiä, ja ujo Jurgis joutuu kokeneempien pilanteon esineeksi, kunnes hän vihdoin uskaltaa istua morsiamen oikealle puolelle. Morsiusneidot, joiden arvonmerkkinä on paperiseppeleet tukassa, tulevat sitte järjestyksessä, ja viimein tulee muitten vieraitten, vanhain ja nuorten, poikien ja tyttöjen vuoro. Hilpeä tunnelma tarttuu myöskin kookkaaseen krouvinrenkiin, joka kahmasee mahtavan palan muhennettua ankkaa; yksinpä lihava poliisikin — jonka tehtävänä myöhempään yöllä on käydä väliin ja erottaa tappelupukarit toisistaan — vetää tuolin esiin ja ottaa paikkansa pöydän ääressä. Koko ajan kirkuvat puolikasvuiset lapset ihastuksesta, pienokaiset parkuvat vaunuistaan ja koreistaan, kaikki laulavat, nauravat ja kertovat juttuja — mutta kaiken melun ja sorinan halki kuuluu Marija-serkun kireä ääni, joka antaa käskyjä soittoniekoille.
Soittoniekat — niin, mitenkä heitä oikein kuvailisi? Koko ajan ovat he olleet täällä ja soittaneet mitä hurjimmasti — koko tämä näytelmä pitäisi oikeastaan kuvailla musiikin avulla. Soitto se tekee juhlan siksi mikä se on — soitto se muuttaa pahaisen krouvin perähuoneen teurastamoiden synkimmässä takalistossa tenholaksi, ihmemaaksi, pilventakaiseksi enkelien asunnoksi.
Pikkuinen mies, joka tätä kolmikkoa johtaa, on kerrassaan innostunut lajissaan. Hänen viulunsa ei ole vireessä eikä käyrä ole hartsattu, mutta hän on sittekin taiteensa innostama — runottaret ovat laskeneet kätensä hänen päälleen. Hän soittaa, kuin häntä olisi riivannut ei vain yksi piru, vaan kokonainen parvi pirulaisia. Niitä voi aavistaa ilmassa hänen ympärillään, vimmatusti potkivina; ne polkevat tahtia näkymättömillä jaloillaan, ja kapellimestarin hiustupsut kohoavat pystyyn hänen päässään ja hänen silmämunansa tunkeutuvat ulos aukoistaan, kun hän koettaa pysytellä mukana niiden huimassa vauhdissa.