Ona katsahti ylös häneen, sillä kohtaus oli mennyt ohitse; sitte hän lankesi alas Jurgiksen jalkoihin ja syleili tämän polvia, vaikka Jurgis koetti vapautua hänen käsistään. Sitte hän makasi pitkän aikaa kasvoillaan lattialla, kieritellen ja väännellen itseään kuin kiusattu mato. Jurgis oli menehtyä mielenliikutuksesta, ja hän huusi vielä hurjemmin:
"Lakkaa jo tuosta! Kuuletko — lakkaa tuosta!"
Tällä kertaa Ona totteli häntä, vetäen syvään henkeä ja viruen yhä lattialla hiljaa ja äänetönnä. Pitkän minuutin hän makasi siinä vallan liikkumattomana, kunnes hänen miehensä jo pelkäsi hänen kuolevan. Mutta sitte hän äkkiä kuuli hänen äänensä kuiskaavan:
"Jurgis! Jurgis!"
"Mitä tahdot?" hän kysyi.
Hänen täytyi kumartua alas Onan puoleen, niin heikko tämä oli. Ja hän kuuli hänen puhuvan katkonaisin, tuskallisin sanoin:
"Luota minuun! Usko minua!"
"Usko — mitä?" Jurgis huudahti.
"Usko että minä — että minä paraiten tiedän — rakastavani sinua! Eläkä kysele minulta — mitä äsken kyselit! Oi Jurgis, ole niin hyvä — ole niin hyvä! Sillä niin se on parasta — se on —"
Jurgis tahtoi sanoa jotain, mutta Ona keskeytti hänet kiivaasti.