Silmänräpäyksen seisoi Jurgis ovella kuin kivettyneenä pelosta; sitte hän työnsi vanhan vaimon syrjään ja ryntäsi sisään.
Etummainen huone oli Anielen keittiö, ja uunin ympärillä istui kyyristyneinä puoli tusinaa naisia, kaikki kalpein ja pelästynein kasvoin. Muuan heistä syöksyi pystyyn kun Jurgis astui sisään; hän oli laiha ja perin surkastunut ja kantoi toista kättään siteessä — Jurgiksen oli vaikea tuntea hänessä Marijaa.
Hänen katseensa tapaili Onaa, mutta tätä ei näkynyt missään. Sitte hän katseli naisia, vaatien heiltä tietoa. Mutta nämä istuivat mykkinä kuin kivipatsaat, katsoen häneen arasti, aivan kuin kauhun lyöminä. Sekuntia myöhemmin kuului uusi huuto, entistä vielä hirvittävämpi.
Se tuli taaempaa ja — kuten tuntui — yläkerrasta. Jurgis juoksi takasin ovelle ja avasi sen. Eteisessä hän huomasi tikaportaat, jotka johtivat ylös vinnille; ja hän oli jo noussut ensi portaalle, kun hän äkkiä kuuli jonkun takanaan. Se oli Marija, joka seurasi vallan hänen kintereillään. Tämä tarttui hänen käsivarteensa terveellä kädellään ja huusi hurjasti: "Ei, ei, Jurgis! Seisahdu!"
"Mitä tarkotat?" huohotti Jurgis.
"Sinä et saa mennä ylös!"
Jurgis oli puolittain sekasin raivosta ja pelosta. "Mitä nyt?" hän karjasi. "Miten on laita?"
Marija puristautui häneen kiini. Jurgis voi kuulla Onan nyyhkyttävän ja vaikeroivan ylhäällä. Hän koetti tempaista itsensä irti ja kiivetä ylöspäin, odottamatta vastausta.
"Ei, ei", huusi Marija katkonaisesti. "Jurgis! Sinä et saa mennä sinne ylös! Se on — se on — lapsi!"
"Lapsi?" toisti Jurgis hämmästyneenä. "Antanasko?"