"Oletteko varmat siitä, että hän on kuollut?" Jurgis kysyi.
"Voi voi!" ulvoi Marija. "Tottahan hän kuollut on; kävihän täällä lääkäri."
Jurgis seisoi hetkisen hiljaa mietiskellen. Kyynelkään ei vierähtänyt hänen silmästään. Hän loi silmäyksen peitteelle, jonka pinnalla vainajan hennot jäsenet kuvastuivat, ja sitte hän äkkiä pyörähti portaille ja laskeusi alas. Keittiössä syntyi kuoleman hiljaisuus, kun hän tuli sinne. Hän kääntyi suoraa päätä ovelle ja riensi ulos kadulle.
Kun hänen vaimonsa oli kuollut, syöksyi Jurgis suoraan lähimmäiseen kapakkaan, mutta nyt hän ei niin tehnyt, vaikka hänellä oli koko viikon palkka taskussa. Hän kulki kulkemistaan, näkemättä mitään edessään ja ympärillään, kahlaten liejun ja lokalammikoiden lävitse. Tunnettuaan itsensä väsyneeksi hän istahti muutamalle portaalle ja kätki kasvonsa käsiinsä, liikahtamatta tästä asennosta puolen tunnin aikana. Tavantakaa hän kuiskasi itsekseen: "Kuollut! Kuollut!"
Vihdoin hän nousi pystyyn ja jatkoi jälleen vaellustaan. Oli auringonlaskun aika, ja hän käveli aina pimeäntuloon asti, kunnes äkkiä pysähtyi muutamaan rautatienristeykseen. Kiiltävät kiskot kulkivat hänen editseen, ja pitkä rivi tavaravaunuja liikkui niillä. Hän seisoi ja katseli niitä; ja äkkiä hurja aatos välähti hänen mieleensä — aatos, joka oli hiipinyt hänen mukanaan, lausumattomana, tunnustamattomana, epämääräisenä. Hän pujottautui erään vaunun alle, ja kun oli välttänyt vaihdemiehen huomiota, kiipesi hän erääseen vaunuun.
Vähitellen juna pysähtyi, ja Jurgis hyppäsi alas ja istui taas vaunun alla akselin päällä. Kun juna uudelleen lähti liikkeelle, seurasi hän sillä tavoin mukana. Hurja taistelu rupesi käymään hänen sielussaan. Hän nyrkitti kätensä yhteen ja kiristeli hampaitaan; hän ei ollut tähän asti itkenyt, eikä hän nytkään tahtonut — ei kyynelpisaraakaan! Se aika oli jo ohitse, tuo heikkouden ja hellyyden aika; hän tahtoi karistaa kaikki sen jätteet mielestään, olla vapaa kaikista hennoista mielenliikutuksista. Hän tahtoi käydä tietään eteenpäin kuten jokin synkkä, vihamielinen painajainen, ja aamulla hän olisi jo uusi mies. Ja joka kerta kun joku hellä muisto kulki hänen sielunsa läpi ja kyynel varkain kieri silmäkulmaan, karasi hän luontoaan ja tukahutti ne väkisin.
Hän taisteli kaikesta voimastaan, ja raivosta ja epätoivosta kirskahtivat hänen hampaansa tuon tuostakin yhteen. Hän oli ollut hullu, hullu! Hän oli turmellut elämänsä, hän oli hävittänyt itsensä tuossa epätasaisessa taistelussa kelvottomalla ventomielisyydellään! Nyt hän tahtoi repiä sen sydämmestään kaikkine juurineen; pois kaikki kyyneleet ja hemmottelut — niistä hän oli saanut kylläkseen, ne ne olivatkin saattaneet hänet orjuuteen! Nyt hän taasen saavutti vapautensa, pudisti päältään kahleensa, sonnusti itsensä taisteluun. Hän oli iloinen, että loppu viimeinkin oli tullut; sen piti kerran tulla, ja nyt oli hyvä kun se oli tullut. Tämä maailma ei ollut naisia ja lapsia varten; mitä pikemmin nämä siitä pääsivät, sitä parempi heille. Missä ikinä pikku Antanas nyt oli, ei hän siellä kuitenkaan voinut kärsiä niin paljon kuin maan päällä; ja nyt taisteli hänen jälkeenjäänyt isänsä täällä viimeisen taistelunsa oman itsensä puolesta — taisteli tätä tylyä, säälimätöntä maailmaa vastaan, joka niin oli pettänyt ja kiduttanut häntä.
Sillä tapaa hän jatkoi kamppailuaan repien juurineen ylös kaikki kukkaset, kaikki hennot muistot sydämmensä kukkatarhasta ja tallaten ne korkojensa alle. Vaunut jyrisivät eteenpäin, ja tuontuostakin puhalsi veturista kostea, kuuma höyrypilvi hänen päälleen; mutta vaikka juna silloin tällöin seisahtikin, kesti hän kuitenkin koko yön — hän tahtoi kestää siellä koko yön, kunnes hänet viimein ajettaisiin pois; sillä joka penikulmalla, jonka hän eteni Packingtownista, putosi aina joku raskas taakka hänen sydämmeltään.
Junan tavantakaa pysähtyessä Jurgis tunsi lämpimän henkäyksen ympärillään — henkäyksen, jossa oli tuoreitten vainioitten, apilan ja niittykukkasten tuoksua. Hän henki sitä keuhkoihinsa, ja se sai hänen sydämmensä rajusti sykkimään — hän oli jälleen, monista pitkistä ajoista, maalla! Hänen elinvoimansa heräsivät uudestaan hänen maaseudulle tultuaan. Kun hämärä tuli, katseli hän ahnain silmin ympärilleen, himoten nähdä vilausta niityistä ja metsistä ja virroista. Vihdoin hän ei voinut pidättää itseään kauvempaa, ja kun juna seuraavan kerran pysähtyi, hyppäsi hän ulos vallille piilopaikastaan. Ylhäällä vaunuissa seisoi jarruttaja, joka huomasi hänet ja puhkesi karkeisiin kirouksiin; Jurgis pudisti hänelle nyrkkiään ja alkoi juosta kaikista voimistaan maalle päin.
On muistettava, että Jurgis oli ollut maamies koko ikänsä, ja ettei hän nyt kolmena pitkänä vuotena ollut nähnyt vilaustakaan maaseudusta eikä kuullut maaseudun ääniä! Hän ei ollut koko tänä aikana nähnyt ainoatakaan vihantaa puuta tai kukkivaa pensasta kävelyillään tehtaan ja kodin välillä, sillä tehtaitten savutorvista lähtevät savupilvet ja kaikkialla vallitseva myrkyllinen ilma oli Packingtownissa tukahuttanut vähäisimmänkin idun vehmaasta, raittiista kasvullisuudesta. Eipä ihmettä, että hän nyt tunsi aivan kuin päässeensä irti jostakin vankilasta, tunsi itsensä vapaaksi kuin lintunen; kulkiessaan hän pysähtyi tuon tuostakin ja hengitti laajenevin sieramin maaseudun puhdasta ilmaa, katseli vihantia maisemia ja kuunteli riemuiten karjan ammumista, maalaisrenkien piiskansutkauksia ja pikku lintujen liritystä puissa.