16.
Juoni oli ollut kömpelö ja typerä, mutta Hal arvasi, että se oli sovitettu miesten älyn mukaiseksi. Ellei hän olisi sattumalta valvonut, he olisivat löytäneet rahat hänen taskustaan, ja seuraavana aamuna olisivat kaikki kuulleet, että hän on myynyt itsensä. Hänen lähimmät ystävänsä, komitean jäsenet, eivät tietenkään olisi sitä uskoneet, mutta työmiesten suuri enemmistö olisi pitänyt sitä totena, ja niin olisi Tom Olsonin käynti Pohjois-Laaksossa jäänyt tuloksettomaksi. Kaikissa myöhemmissäkin vaiheissa tämä tapaus säilyi eloisana Halin mielessä; se oli monien seikkojen vertauskuva. Samoinkuin päällysmiehet olivat yrittäneet tehdä hänestä konnaa, ehkäistä hänen vaikutuksensa, samoin näki hän heidän myöhemmin yrittävän mustata työväenliikettä, pimittää koko maan älyä.
Hal oli nyt vankilassa. Hän meni ikkunan luo ja koetteli ristikkoa — mutta huomasi, että se oli tehty sellaisia kokeita kestäväksi. Sitten hän kulki pimeässä kopeloiden ja tutki vankilaansa, jonka huomasi tavalliseen huoneeseen rakennetuksi teräshäkiksi. Nurkassa oli rahi ja toisessa toinen rahi, hiukan leveämpi ja patjan peittämä. Hal oli lukenut hiukan vankiloita koskevaa kirjallisuutta ja tiesi välttää tuota makuusijaa. Hän istuutui paljaalle rahille ja alkoi miettiä.
Varmaa on, että vankilassa-oleminen luo erikoisen sielullisen asenteen aivan samoin kuin selkää ja käsiä murtava kivihiilen lastaaminen viiden jalan korkuisessa komerossa; varmaa myös, että niissä ihmisissä, jotka elävät huolettomina mitään kaivosmiehen töitä tuntematta, syntyy oma erikoinen sielullinen asenteensa. Vankilassa ollessaan ihminen ensinnäkin tuntee itsensä eläimeksi; hänen olemuksensa eläimellinen puoli tulee korostetuksi, eläimelliset vihan ja pelon tunteet pääsevät vallitsemaan, ja jos mieli niitä väistää, täytyy mitä tarmokkaimmin keskittää mieltään toisaalle. Ajatteleva ihminen niinmuodoin ajattelee vankilassa ollessaan paljon; päivät ovat pitkät ja yöt sitäkin pitemmät — on aikaa kaikkiin mahdollisiin mietteisiin.
Rahi oli kova ja tuntui käyvän yhä kovemmaksi. Ei ollut sellaista asentoa, jossa se olisi muuttunut mukavammaksi. Hal nousi ja käveli vähän aikaa, paneutui sitten pitkäkseen, nousi ja käveli jälleen.
Kaiken aikaa hän ajatteli, ja kaiken aikaa sujuttautui hänen sielunelämänsä vankila-asenteeseen.
Aluksi hän harkitsi lähintä ongelmaa. Mitä ne aikoivat hänelle tehdä? Selvältä näytti, että ajaisivat hänet pois ja saattaisivat asian siten päätökseen; mutta tyytyisivätkö siihen, kun olivat kiukuissaan hänen tekemänsä tempun vuoksi? Hal oli kuullut jotakin epämääräistä kerrottavan »kolmannen leikkauksen» nimellä käyvästä amerikkalaisesta menettelystä, mutta ei ollut milloinkaan ajatellut sitä mahdollisuutta, että joutuisi sitä itse kokemaan. Millainen olikaan ero, kun sitä niin ajatteli!
Hal oli sanonut Tom Olsonille, ettei voinut lupautua perustamaan ammattiyhdistystä, mutta lupasi varmasti hankkia miehille punnituksentarkastajan, ja Olson oli nauranut ja näyttänyt varsin tyytyväiseltä — arvatenkin koska otaksui asian lopulta johtavan samaan tulokseen. Ja nyt näytti melkein siltä, että Olson oli tietänyt, mistä oli puhunut. Hal näet huomasi, etteivät hänen mieltänsä enää säikyttäneet ammattiyhdistyksen ylivallan ja vaeltavien edustajien tyranniuden pelko; päinvastoin: hän alkoi yhtäkkiä toivoa, että Pohjois-Laakson miehet saisivat ammattiyhdistyksen ja olisivat niin tyrannimaisia kuin suinkin osasivat! Tässä mielenmuutoksessa Hal tietämättään koki samaa kuin uudistajat yleensä. Monet heistä aloittavat toimintansa lempeästi ja hyvänsuovasti puolustellen jotakin ilmiselvää pientä oikeutta, mutta vankilamainen mielenasenne tekee heistä hehkuvia ja päättäväisiä kumousmiehiä. »Kahleettoman mielen iäinen henki», sanoo Byron. »Suurin olet vankeudessa, oi Vapaus!»
Runoilija tietää vielä, että »Kun poikasi kituvat kahleissaan —», niin »Vapauden maine kiitää jokaisen tuulen siivin». Ja niinkuin oli ollut laita Chillonissa, niin näytti nyt olevan laita Pohjois-Laaksossa. Päivä koitti, ja Hal seisoi koppinsa ikkunassa, kuuli työhön kutsuvan vihellyksen ja näki miesten menevän toimiinsa raadannan köyristäminä, kalpeakasvoisina manalan olentoina, kuin rivi apinoita hämyisessä valossa. Hal heilutti heille kättään, he pysähtyivät ja katsoa tuijottivat ja heiluttivat kättään vastaukseksi. Hän arvasi, että kaikki nuo miehet ajattelivat hänen vankina-oloansa ja sen syitä ja että hekin siten olivat joutumassa vankilamielen valtaan. Jos joku heistä vielä epäili ammattiyhdistyksiä tai järjestäytymisen välttämättömyyttä Pohjois-Laaksossa, niin sellaiset epäluulot ja epäilykset olivat nyt häviämässä!
Hal huomasi asiaa harkitessaan yhden ainoan levottomuutta herättävän seikan. Minkätähden olivat päällysmiehet jättäneet hänet tänne kaikkien nähtäviin, kun olisivat helposti voineet nostaa hänet automobiiliin ja viedä alas Pedroon ennen päivänkoittoa? Ilmaisiko se heidän orjilleen osoittamaansa ylenkatsetta? Otaksuivatko he ikkunassa näkyvän vangin herättävän pelkoa eikä vihaa? Ja eikö voinutkin olla niin laita, että he tunsivat työmiehensä paremmin kuin punnitustarkastajaksi pyrkivä nuorukainen? Hal muisti, kuinka toivottomasti Mary Burke oli heitä arvostellut, ja pelontunne jäyti hänen mieltänsä. Mutta samalla hän vankilamielen vaikutuksesta taisteli pelkoansa vastaan. Hän vihasi kyynillistä yhtiötä, puristi kätensä nyrkkiin ja puri hammasta haluten päästä opettamaan päällysmiehiä, osoittamaan heille, etteivät heidän työmiehensä olleet orjia, vaan miehiä!