Hän oli lukenut aamulehdistään kertomuksia kaivosonnettomuuksista, mutta tässä ilmeni kaivosonnettomuus ihmisen lihana ja verenä. Sietämättömintä siinä oli se, ettei hän eikä kukaan kyennyt mitään tekemään. Tämä mahdottomuus kävi hänelle yhä selvemmäksi — Cottonin huudahdusten ja kaivosmiesten vastausten nojalla. Se oli kauheata, uskomatonta, mutta ei ollut autettavissa! Täytyi lähettää noutamaan uusi tuulettaja, täytyi odottaa, kunnes se oli asetettu paikoilleen ja alkanut toimia; täytyi odottaa vielä sittenkin tuntikausia, kunnes savu ja kaasu oli ehtinyt hälvetä kaivoksen pääkäytävistä, ja sitä ennen ei voitu tehdä mitään — ei kerrassaan mitään! Miehet jäivät kaivokseen! Ne, jotka eivät olleet heti saaneet surmaansa, varmaan pyrkivät kaukaisempiin komeroihin ja yrittivät varjella itseään siellä kuolettavalta »jälkikaasulta». He odottivat siellä, ilman ruokaa ja juomaa, kehnoa ilmaa hengitellen — odottivat odottamistaan, kunnes pelastusmiehistö pääsisi heidän luokseen.
26.
Hal yritti toisinaan tämän sekasorron vallitessa muistella, keitä hänen tuntemiaan miehiä oli toisessa kaivoksessa. Hän itse oli ollut ensimmäisessä ja oli niinmuodoin paremmin perehtynyt sen miehistöön. Muutamia toisen kaivoksen miehiä sentään oli hänen tuttaviensa joukossa — ensinnäkin vanha Rafferty, toiseksi Mary Burken isä ja vihdoin eräs hänen oman ryhmänsä miehiä, Zamierowski. Hal näki äkillisenä näkynä tuon pienen miehen, jonka kasvoihin nousi leppoisa hymy amerikkalaisten yrittäessä lausua hänen nimeänsä. Vanha Rafferty kaikkine pienine lapsineen, ukko, joka surkeasti yritti säilyttää päällysmiestensä suosiota! Ja Patrick Burke raukka, jota Hal ei ollut milloinkaan nähnyt selvänä — nyt hän varmaan oli selvä, jos oli vielä elossa.
Sitten Hal kohtasi joukossa Jerry Minettin ja sai kuulla, että kaivoksessa oli myöskin Farenzena, italialainen, jota hänen fanciullansa oli pitänyt pilkkanaan, ja vielä Juudas Apostolikos, joka oli vienyt kolmekymmentä hopiapenninkiänsä mukanaan kuolemankuiluun.
Ihmiset laativat luetteloita aivan samoinkuin Hal, kyselemällä toisiltaan. Näitä luetteloita tarkistettiin usein dramaattisissa olosuhteissa. Nuori nainen itki, esiliina kasvoilla; sitten hän äkkiä kohotti katseensa, kiljaisi ja kietoi käsivartensa jonkun miehen kaulaan. Halista tuntui kuin olisi kohdannut aaveen, kun yhtäkkiä tunsi Patrick Burken, joka seisoi väkijoukon keskellä. Hän meni luo ja kuunteli ukon kertomusta. Joku italialainen oli varastanut hänen tukipuitaan, ja hän oli lähtenyt ylös uusia hakemaan siten pelastuen; varas sitävastoin oli yhä kaivoksessa. — Kaitselmuksen rangaistus pahantekijälle!
Hal kysyi Burkelta, oliko hän käynyt kotona näyttäytymässä. Hän sanoi kiiruhtaneensa kotiin, mutta siellä ei ollut ketään. Hal siis alkoi tunkeutua joukon läpi etsien Maryä tai hänen sisartaan Jenniä tai Tommi-veljeä. Hän jatkoi etsintäänsä, vaikka ei ollutkaan oikein selvillä siitä, kiittikö toivottoman juopon perhekunta Kaitselmusta sellaisesta väliintulosta.
Hän kohtasi Olsonin, joka oli hädintuskin pelastunut ollessaan työssään lähellä hissiaukkoa. Kaikki tämä oli tuttu asia järjestäjälle, joka oli työskennellyt kaivoksissa kahdeksan vuoden iästä ja oli nähnyt monenlaisia onnettomuuksia. Hän alkoi selittää tapahtumaa Halille asialliseen tapaan. Laki määräsi, että jokaisessa kaivoksessa tuli olla määrätty luku aukkoja, muun muassa tikapuilla varustettu varakäytävä, jota pitkin miehet voivat päästä ulos; mutta reikäin maahan kaivaminen maksaa rahaa.
Räjähdyksen välitöntä syytä ei vielä tunnettu, mutta voitiin arvata, että kysymyksessä oli »pölyräjähdys», sillä sieltä tulvi sankat pilvet hiilentomua, ja jokainen kaivoksessa ollut oli riittävän hyvin havainnut siellä vallitsevan kuivuuden varmaan tietääkseen, mitä räjähdyksen syyn tutkijat tulisivat saamaan selville. Oikeastaan olisi kaivoksia pitänyt säännöllisesti pirskottaa, mutta siinä asiassa päällysmiehet noudattivat omaa mieltänsä.
Hal kuunteli noita selityksiä vain puolella korvalla. Asia tuntui hänestä liian uudelta ja hirmuiselta. Mitä auttoi, jos tiedettiin, kenen oli syy? Onnettomuus oli tapahtunut, ja nyt tuli kysymykseen, kuinka se oli autettavissa. Olsonin puhuessa Hal oli kuulevinaan pimeissä onkaloissa tukehtuvien miesten ja poikien huutoja, hän kuuli naisten valitusääniä, jotka kaikuivat kuin kaukaiseen rantaan lyövät mainingit tai kielisoittimen alinomainen hyminä: »O, mein Mann! O, mein Mann!»
He tulivat jälleen Jeff Cottonin luo. Apunaan puoli tusinaa miehiä tämä yritti työntää taaksepäin joukkoa ja pystytti kaivoksen suulle piikkilanka-aitaa pidättämään väkeä loitommalla. Hän ei tuntunut käyttäytyvän ollenkaan sävyisästi, mutta suunniltaan joutuneet naiset ovat kieltämättä vaikeasti käsiteltäviä. Cotton vastaili heidän kiihkeihin kysymyksiinsä: »Tietysti, tietysti. Me saamme uuden tuulettajan. Teemme mitä suinkin voimme, sen saatte uskoa. Me toimitamme heidät ylös. Menkää kotiin odottamaan.»