»Vielä eräs seikka», sanoi Hal. »Jos nimeni mainitaan, niin minut ajetaan täältä pois.»
»En sitä mainitse», sanoi toinen.
»Ellette kumminkaan voi uutista julkaista lähdettä nimeämättä —»
»Minä olen uutisen lähde», virkkoi reportteri hymyillen. »Teidän nimenne ei vaikuta asiaan mitenkään.»
Mies puhui tyynen vakuuttavasti, näytti tietävän asiaintilan ja siitä johtuvan oman velvollisuutensa niin täydellisesti, että Hal tunsi voitonriemun väristystä. Tuntui kuin olisi väkevä tuuli puhaltanut ulkomaailmasta hälventäen tämän kaivosalueen yläpuolella leijuvat tartuntausvat. Niin, tämä reportteri oli ulkomaailma! Hän oli julkisen mielipiteen voima, joka teki itsensä tunnetuksi tässä konnamaisuuden ja pelon tyyssijassa. Hän oli suuren, salaisista vaikutuksista vapaan, kaiken lahjomisen yläpuolelle kohonneen järjestön totuuden, rohkeuden ja oikeamielisyyden ääni!
»Olen teille kiitollinen», virkkoi mr Graham lopuksi, ja Halin voitonriemu muodostui täydelliseksi. Mikä erinomainen onni, että hän oli tavoittanut suuren sanomalehtiyhtymän edustajan! Uutinen löytäisi tiensä suureen teollisuuden maailmaan, jolle kivihiili merkitsi elämän ylläpitäjää. Työmiehet tehtaissa, joiden pyöriä pyöritti kivihiili, työmiehet junissa, jotka liikkuivat kivihiilen voimasta, saisivat vihdoinkin kuulla, kuinka kärsivät ne, jotka uurastivat maan uumenissa heitä varten. Niin ihmeellinen oli uudenaikaisten uutistoimistojen kyky levittää tietoja, että ne hienot naisetkin, jotka istuivat mukavissa nojatuoleissaan palatsimaisissa höyrylaivoissa etelän välkkyvillä merillä, tulisivat kuulemaan näiden raatajien ja heidän leskiensä ja pienokaistensa avunhuudot! Ja tuosta ulkomaailmasta tulisi vastaus, kuuluisi yleinen kauhun ja kirouksen huuto, joka pakottaisi vanhan Peter Harriganinkin vääjäämään. Niin Hal mietti — hän näet oli nuori, ja tämä oli hänen ensimmäinen ristiretkensä.
Hän oli niin onnellinen, että voi jälleen ajatella itseänsä ja havaita, ettei ollut sinä päivänä vielä syönyt. Oli päivällisaika, ja hän lähti Reminitskin luo. Hän oli ehtinyt nauttia toisen ruokalajin niistä kahdesta, jotka tarjottiin, kun hänen osakseen tuli kamala pettymys.
Hän loi katseensa ylös ja näki Jeff Cottonin tulevan ruokahuoneeseen ja suoraan häntä kohti. Aluepäällikön silmät näyttivät veristäviltä, ja sen huomattuaan Hal nousi vaistomaisesti.
»Tulkaa!» sanoi Cotton tarttuen hänen käsivarteensa ja marssittaen hänet ulos, ennenkuin muut päivällisellä olevat olivat ehtineet kunnolla vetää henkeänsä.
Hal ei saanut tilaisuutta osoittaa aluepäällikölle »teekutsukäytöstään». Heidän kävellessään Cotton lausui mielipiteenään, että hän oli lurjus, keltanokka ja ties kenen poika, ja kun Hal yritti jotakin kysyä — hän kysyi ihan luontevasti, koska ei heti käsittänyt, mitä oli tapahtunut — niin Cotton käski hänen »pitää kitansa kiinni» ja tehosti käskyään kauluksesta ravistamalla. Samassa kävi häneen käsiksi kaksi kaikkein jykevintä kaivoksenvartijaa, jotka olivat odottaneet ruokahuoneen ovella ja nyt auttoivat häntä eteenpäin. He kulkivat katua alaspäin ja Jeff Cottonin virkahuoneiston ohi tällä kertaa siihen pysähtymättä. Päämääränä oli rautatieasema, ja sinne saapuessaan Hal näki junan odottamassa. Miehet marssittivat hänet vaunuun ja päästivät irti vasta painettuaan hänet penkkiin.