Hän laskeutui kaivokseen ensimmäisessä häkissä sangen varhain aamulla. Hän syötti ja juotti juhtansa ja auttoi niitä valjastettaessa. Viimeisten neljän kavion kapseen vihdoin etäännyttyä kuulumattomiin hän siivosi tallit, korjasi valjaita ja auttoi jokaista vanhempaa miestä, joka sattui olemaan läheisyydessä.
Muulien ohella olivat hänen pahimpana kiusanaan kärrääjäpojat ja muut nuoret vintiöt, joiden kanssa hän tuli tekemisiin. Hän oli uusi tulokas ja joutui siitä syystä kiusattavaksi. Sitäpaitsi hän oli halvassa työssä — muulien hoitaminen näytti heistä jollakin tavoin nöyryyttävältä ja naurettavalta. Nämä lurjukset kuuluivat pariinkymmeneen Etelä-Euroopan ja Aasian eri kansallisuuteen; heidän joukossaan oli litteänaamaisia tataareja, mustanpuhuvia kreikkalaisia ja pieniä, viekassilmäisiä japanilaisia. He puhuivat sekakieltä, jonka muodostivat suurimmalta osalta englanninkieliset kiroukset ja rivoudet; auringonvaloon syntyneestä ja kasvaneesta ihmisestä heidän mieltensä likainen kutuvesi tuntui kerrassaan uskomattomalta. He puhuivat rivoja asioita äideistään ja isoäideistään sekä Neitsyt Maariasta, joka oli ainoa heidän tuntemansa mytologinen henkilö. Näiden pimeässä elävien pienten olentoraukkojen sielut likaantuivat ja mustuivat vielä nopeammin ja lopullisemmin kuin heidän kasvonsa!
Päällysmies oli kehoittanut Halia majoittumaan »Reminitskin» luo. Hal tuli kaivoksesta viimeisten mukana, ja hänet neuvottiin himmeästi valaistuun, rautarakennukseen. Sinne tultuaan hän kohtasi isännän, lihavan venäläisen, joka sanoi, että hän saisi seitsemänkolmatta dollarin hinnasta ruoan ja asunnon, nimittäin makuusijan jossakin huoneessa kahdeksan muun perheettömän miehen kanssa. Kapakanisännille hän oli lupautunut maksamaan puolitoista dollaria, yhtiön papille oli suoritettava viisikymmentä senttiä, yhtiön lääkärille dollari, viisikymmentä senttiä pesuhuoneen käyttämisestä ja viisikymmentä senttiä sairaus- ja tapaturmavakuutusta varten, joten hänelle jäi neljätoista dollaria kuussa vaatteiden ostoon, perhekunnan perustamiseen, olut- ja tupakkarahoiksi ja hiilikaivosten ihmisystävällisten omistajien perustamien kirjastojen ja koulujen kannattamiseksi.
Hänen saapuessaan Reminitskin luo oli illallinen kohta syöty; lattia muistutti ihmissyöjien kemutannerta, ja jäljellejäänyt ruoka oli kylmää. Hän ymmärsi, että joutuisi aina kokemaan samaa ja että hänen oli selviydyttävä asiasta niin hyvin kuin osasi. Tämän Yleisen Polttoaine-Yhtiön omistaman majatalon ruokahuone muistutti hänelle valtion vankilaa, jossa hän oli kerran käynyt — täällä samoinkuin sielläkin istuivat miehet pitkissä riveissä äänettöminä syöden tärkkelystä ja rasvaa tinalautasiltaan. Lautaset tosin olivat täällä puolentoista tuuman paksuista polttosavea, mutta tärkkelys ja rasva olivat samat. Reminitskin keittäjän reseptinä näytti olevan: »Jos et ole oikein selvillä, lisää rasvaa ja kiehuta se.» Vaikka Hal olikin nälkäinen pitkästä kuljeskelusta ja maan alla toimittamastaan työstä, hänen oli kuitenkin vaikea tätä ruokaa niellä. Sunnuntai oli ainoa päivä, jolloin aterioitiin päivänvalossa, ja silloin parveili kaikkialla lukematon määrä kärpäsiä saaden Halin muistamaan erään lääkärin lausunnon, jonka mukaan valistuneen ihmisen tulee pelätä kärpästä enemmän kuin Intian tiikeriä.
Majapaikassa hänelle annettiin makuusija ja suuri määrä syöpäläisiä, mutta ei peittoa, joka oli täällä vuoristossa välttämätön. Hänen täytyi senvuoksi lähteä illallisen jälkeen päällysmiehensä puheille saadakseen luottoa yhtiön myymälässä. Hänelle suostuttiinkin antamaan hiukan luottoa, koska siten voitiin estää häntä poistumasta milloin tahtoi. Ei ollut olemassa lakia, jonka nojalla olisi voitu pidättää mies velan vuoksi, mutta Hal tiesi jo, minkä verran aluepäällikkö välitti laista.
6.
Hal uurasti kolme päivää maan uumenissa, söi Reminitskin luona ja metsästi syöpäläisiä. Sitten tuli siunattu sunnuntai, ja hän vietti muutamat vapaat tuntinsa kävellen auringonvalossa ja katsellen Pohjois-Laakson kaivoskylää, jonka asumukset levisivät toista mailia laajalle pitkin kanjonia. Keskellä olivat suuret kaivosrakennukset ja voima-asema korkeine savupiippuineen, niiden läheisyydessä yhtiön myymälä ja pari kapakkaa. Oli vielä erinäisiä majataloja, samanlaisia kuin Reminitskin ja pitkä rivi lautakojuja, jokaisessa niistä kaksi tai neljä huonetta ja asujaimina useita perhekuntia. Hiukan ylempänä rinteellä sijaitsi koulutalo ja eräs toinen pieni yksihuoneinen rakennus, joka oli kirkkona; pappi kuului Yleisen Polttoaine-Yhtiön tunnustukseen. Hän sai käyttää rakennustaan ilmaiseksi, ollen siinä tavallaan edullisemmassa asemassa kuin kapakoitsijat, joiden täytyi maksaa yhtiölle iso vuokra, mutta ihmisluonnon synnynnäistä raadollisuutta näytti todistavan se seikka, että taivas tuosta nauttimastaan edusta huolimatta joutui häviölle taistellessaan helvettiä vastaan tällä kaivoskentällä.
Kylän läpi kulkiessaan sai siitä aluksi aivan lohduttoman vaikutelman. Vuoret kohosivat karuina ja autioina, kupeissa geologisten ajanjaksojen arvet. Näissä kanjoneissa aurinko laski varhain iltapuolella, ja lunta satoi varhain syksyllä; kaikkialla näytti luonto kohottavan kätensä ihmistä vastaan, ja ihmisen täytyi alistua. Kaivosalueella tuntui sitäkin surkeampi lohduttomuus, likaisuus ja eläimellisyys. Oli tehty joitakin vaivaisia yrityksiä kasvitarhojen perustamiseksi, mutta noki ja savu surmasi kaiken kasvullisuuden, ja vallitsevana värinä oli likaisenharmaa. Kaikkialla näkyi tuhkakasoja, ruostunutta rautalankaa ja säilykerasioita ja likaisia, nokisia lapsia leikkimässä.
Eräs osa kaivoskylää tunnettiin nimellä »koppikaupunki». Sinne, pienten kuonavuorten keskelle, olivat eräät kaikkein köyhimmät ulkomaalaiset saaneet rakentaa itselleen kojuja vanhoista laudoista, läkkipellistä ja asfalttipaperin kappaleista. Nämä asumukset eivät olleet kanakopin veroisia, mutta siitä huolimatta muutamissa niistä asui toista kymmentä henkeä, miehiä ja naisia, jotka nukkuivat kuonan peittämällä permannolla vanhojen riepujen ja peitteitten alla. Siellä vilisi pieniä lapsia luvuton lauma. Useimmat kantoivat verhonaan vain resuista mekkoa ja jättivät huoletta näkyviin paljaat takalistonsa. Hal ajatteli, että luolaihmisten lapset varmaan olivat siten leikkineet, ja hänen mieleensä tulvahti vastenmielisyyden aalto. Hän oli saapuessaan ollut täynnä lämmintä kiintymystä ja uteliaisuutta, mutta nyt osoittautuivat molemmat vaikuttimet kestämättömiksi. Kuinka voikaan herkkähermoinen ihminen, henkilö, joka tunsi elämän hienouksia ja mukavuuksia, oppia rakastamaan näitä ihmisiä, jotka loukkasivat hänen kaikkia aistejansa — löyhkällään hänen sieraimiansa, metelillään hänen korviansa ja alinomaisella rujoudellaan hänen silmiänsä? Mitä oli sivistys tehnyt heidän hyväkseen? Mitä se voi tehdä? Ja mihin he lopulta kykenivätkään muuhun kuin siihen likaiseen työhön, jota suorittamaan heidät oli suljettu? Niin ajatteli rodustaan ylpeilevä anglosaksilainen nähdessään nuo Välimeren maiden laumat, joiden päänmuotokin tuntui inhoittavalta.
Hal kumminkin torjui ne ajatukset, ja vähitellen tuli hänen mieleensä toinen näkemys. Ensinnäkin vaikuttivat kaivokset tenhoisasti. Ne olivat vanhoja kaivoksia — kokonaisia vuorten alle uurrettuja kaupunkeja, joiden valtaurat olivat mailien pituiset. Eräänä päivänä Hal jätti työnsä ja lähti »nuorallaratsastajan» matkaan saaden siten omilla aisteillansa käsityksen näiden yön-labyrinttien laajuudesta, onttoudesta ja autiudesta. Numero 2:ssa kulki hiilisuoni suunnilleen viiden asteen kulmassa yleten; tyhjät hiilivaunut vedettiin ylös pitkinä jonoina loputtoman köyden avulla, mutta alaspäin tullessaan ne liikkuivat omasta painostaan. Siinä oli jarruttajapojilla paljon tekemistä; toisinaan pääsivät vaunut pillastumaan ja lisäsivät siten kaivostyön jokapäiväisiä vaaroja.