»Mutta enhän teitä tunne!»
»Te tiedätte, että olen ollut työssä Pohjois-Laaksossa — joka tapauksessa voitte asian todeta käyttämällä puhelinta. Nimeni on Joe Smith; minä olin aputyöläisenä numero kahdessa.»
Mr Parker ei kumminkaan pitänyt tuota tyydyttävänä. Hänen aikansa oli kallista, ja hän vaati tietoonsa tehtyjen ilmoitusten todistajain nimet, ennenkuin lupasi lähteä Pohjois-Laaksoon.
»Minä tarjoan teille valallisen selitykseni!» huudahti Hal. »Vakuutan tietäväni, että rikos on tapahtumassa, — että sataseitsemän ihmishenkeä tuhoutuu. Ettekö pidä sitä riittävänä syynä tutkimuksenkaan toimeenpanemiseen?»
Yleinen syyttäjä vastasi jälleen haluavansa suorittaa velvollisuutensa, haluavansa suojella työmiesten oikeuksia, mutta vaati mainitsemaan todistajien nimiä, koska ei voinut toimia »umpimähkään». Hal oli ihmeissään. Hakiko mies vain veruketta voidakseen olla mitään tekemättä, vai oliko mahdollista, että valtion virkamies voi auttaa yhtiötä saamaan selville »rauhanhäiritsijöiden» nimiä?
Epäluulostaan huolimatta Hal päätti tarjota miehelle niin hyvät mahdollisuudet kuin suinkin voi. Hän kertoi koko onnettomuuden, kuljetti mr Parkeria kerallaan, näytti hänelle kaivoksen suulle kerääntyneet epätoivoiset naiset ja säikähtyneet lapset, joita torjuttiin pampuin ja revolverein. Hän mainitsi nimeltä perhekunnan toisensa jälkeen, leskiä, äitejä ja orpolapsia. Hän kertoi, kuinka kaivosmiehet olivat vaatimalla vaatineet tilaisuutta saada uskaltaa oman henkensä kumppanien pelastamiseksi. Hän antautui omien tunteittensa valtaan, pyysi kiihkeästi kärsivien ystäviensä puolesta.
»Kuulkaa, nuori mies», keskeytti yleinen syyttäjä hänen kaunopuheisen esityksensä, »kauanko olette työskennellyt Pohjois-Laaksossa?»
»Suunnilleen kymmenen viikkoa.»
»Entä kuinka kauan olette ollut kaivostöissä yleensä?»
»Olin ensimmäistä kertaa.»