Petterin ääni nousi kauhistuneeseen kiruntaan. "En ole nähnyt pommia.
En tiedä, mistä puhutte."
"Tule tänne", sanoi äkkiä mies ja lähti ovea kohti. Petterin olisi ollut mukavampi, jos mies olisi kääntänyt hänet ympäri, pidellen häntä niskasta; mutta kaippa hän piti Petterin ruumiillisen hyvinvoinnin kerrassaan mitättömänä ottaa huomioonsa — hän vain piteli Petteriä rinnuksista ja puoleksi kantaen, puoleksi lykäten raahasi hänet ulos ovesta ja käytävää pitkin rakennuksen takaosaan. Ja koko matkan sähisi hän Petterille päin silmiä: "Kyllä minä sen puristan sinusta irti! Älä luulekkaan että voit minulle valehdella! Valmistau nyt, tulet varmasti tunnustamaan."
Mies avasi oven ja vei Petterin jonkunmoiseen varastohuoneeseen sekä läimäytti oven kiinni. "Nyt, anna kuulua!" sanoi hän. Mies pani taskuunsa sen lentolehden, tai mikä lie ollut — Petteri ei koskaan sitä enää nähnyt eikä ikinään tiennyt mitä siinä oli. Vapaalla kädellään mies äkkiä tarttui Petterin käteen, tai oikeammin sormeen, ja väänsi sitä taaksepäin vihlovan rajusti. "Oh!" kiljui Petteri. "Lakatkaa!" Ja sitten villisti kirkuen: "Te katkasette sen!"
"Niin teenkin! Aijon katkaista jokaisen luun ruumiistasi! Revin kynnet sormistasi; revinpä silmät päästäsikin, jos tarvitaan! Kerro, kuka auttoi sinua valmistamaan tuon pommin!"
Petteri kirkui tuskaisia vastalauseita; hän ei ollut koskaan kuullutkaan mistään pommista eikä tiennyt mitä mies tarkotti; hän kiemurteli ja vääntelehti ja sujutti ruumistaan taapäin koettaen lieventää väännyksissä olevan sormensa kamalaa tuskaa.
"Valehtelet!" väitti Guffey. "Tiedän että valehtelet. Kuulut siihen roikkaan."
"Mihin roikkaan? Ai! En tiedä mitä tarkotatte!"
"Sinä olet niitä punikkeja, olethan?"
"Punikkeja? Mitä ne ovat?"
"Koetatko sinä selittää minulle ettet tiedä mitä punikit ovat?
Olethan levittänyt niitä lentolehtiä kaduilla?"