"Mitä ne ovat sillä tehneet?"
"Osa siitä on heidän huoneustossaan. Lopusta en tiedä. Ne veivät sen mennessään ja katosivat minulta eilen illalla. Mutta sitten löysin taskustani kirjelipun — ne pyysivät minun tulemaan mukaan."
"Jumalani!" huusi rotannaamainen mies.
"Olen saanut selville koko jutun, kuuletteko! Ovatko miehenne valmiina?"
"Ovat."
"No, käskekää niiden tulla seitsemännen ja Washington kadun kulmaukseen ja tulkaa te itse kahdeksannen ja Washingtonin kulmaukseen. Tulkaa niin pian kuin mahdollista!"
"Hyvä", oli vastaus, Ja Petteri ripusti kuulotorven ja kiirehti määräpaikkaan. Hän oli niin hermostunut, että hänen täytyi istahtaa erään rakennuksen rappusille. Kun aika kului eikä McGivneytä kuulunut, alkoivat villit aavistukset kiusata häntä. Ehkä McGivney ei ollut ymmärtänyt häntä oikein. Tai liekkö hänen autonsa matkalla särkynyt! Tai ehkä hänen puhelimensa meni epäkuntoon juuri aivan kaikkein tärkeimmällä hetkellä! Hän ja hänen miehensä tulevat varmaankin liian myöhään — kun he tulevat, on häkki tyhjä ja linnut poissa.
Kymmenen minuuttia kului, viisitoista, kaksikymmentä. Vihdoinkin porhalsi auto katua Pitkin, McGivney astui ulos ja auto jatkoi matkaansa. Petteri antoi merkin McGivneylle ja sitten astui takasin erään käytävän varjoon. McGivney seurasi perässä. "Ovatko ne jo täällä?" huudahti hän.
"En t-t-t-iedä!" änkötti Petteri. "Ne s-s-sanoivat t-tut-tulevansa kek-kello k-k-kahdeksan!"
"Anna tänne se kirjelippu!" komensi McGivney; ja Petteri veti esille
Nellin kirjelipuista yhden, jonka oli säästänyt itselleen.