"I.W.W. liiton periaatejulistus alkaa lausunnolla että työtäteettävällä ja työtätekevällä luokalla ei ole mitään yhteistä; mutta tässä tilaisuudessa opin että periaatejulistus on väärässä. Tässä tilaisuudessa näin yhden seikan, joka oli yhtymäkohtana työtäteettävän ja työtätekevän luokan välillä, ja se oli ruoska. Ruoskan kädensija oli työtäteettävän luokan käsissä ja ruoskan siima työtätekevän luokan selässä, ja näin tuli kaikiksi ajoiksi päivänselvästi osotetuksi suhde näiden kahden eri luokan välillä."
LXI.
Petteri heräsi seuraavana aamuna elävästi tuntien elämän tuskaa ja kauhua. Hän oli vaatinut rangaistusta punikeille; mutta hän oli ajatellut tätä rangaistusta vain sivumennen ikäänkuin seikkana, josta suoriutuu heilauttamalla kättään. Hän ei ollut aavistanutkaan sen todellisuutta, miten verinen ja likanen työ se tulisi olemaan. Kaksi tuntia ja enemmänkin hän oli kuunnellut ruoskan kirausta ihmislihaan, ja jokainen isku oli sattunut suoraan hänen omiin hermoihinsa. Petteri oli saanut yliannoksen kostoa, ja nyt kohmeloisena ollessaan kalvoi omatunto häntä. Hän oli tuntenut jok'ainoan noista rääkätyistä ja heidän kasvonsa kummittelivat hänelle. Mitä oli yksikään heistä tehnyt ansaitakseen sellaista kohtelua? Voiko hän sanoa, että tiesi yhdenkään heistä tehneen mitään sellaista väkivaltaa, jota he nyt saivat kärsiä?
Mutta enemmän kuin mikään muu vaivasi Petteriä pelko. Petteri, muurahainen, huomasi jättien taistelun käyvän yhä raivokkaammaksi, ja käsitti vaarallisen asemansa jättien jaloissa. Molemmin puolin alkoi kiihko kohota, ja kuta suuremmaksi heidän vihansa kasvoi, kuta suuremmaksi vaara Petterin ilmitulemisesta, sitä kamalammaksi hänen kohtalonsa, jos hänet saataisiin ilmi. McGivneyn oli helppo vakuuttaa hänelle että ainoastaan neljä Guffeyn miehistä tiesi totuuden ja että näihin miehiin voi luottaa kuolemaan saakka. Petteri muisti mitä kerran Shawn Grady sanoi, ja se oli pilannut hänen ruokahalunsa pitemmäksi ajaksi. "Meidän joukossamme on urkkijoita", oli tuo nuori irlantilainen sanonut. "Sama se, ennemmin tai myöhemmin tulemme mekin urkkimaan puolestamme!"
Ja nyt nämä sanat tulivat Petterin mieleen kuin ääni haudasta. Mitähän jos joku punikki, jolla oli rahoja, palkkaisi jonkun työhön Guffeyn toimistoon! Mitähän jos joku punikki-tyttö koettaisi Petterin omaa keinoa ja viettelisi jonkun Guffeyn miehistä — mikä ei suinkaan olisi vaikeata! Mies ei tietäisikään ilmaisseensa että Petteri Gudge on urkkija; se voisi häneltä lipsahtaa, aivan kuin pikku Jenniltä lipsahti totuus Jack Ibbettsistä! Ja niin saisi Mac tietää, ketä hänen on kiitettävä kärsimyksistään; ja mitä mahtaisi hän tehdä Petterille, kun pääsisi takuulla vapaaksi? Kun Petteri ajatteli tällaisia, käsitti hän, mitä merkitsee sota; hän huomasi ettei hän ollut hyötynyt mitään siitä että sai jäädä kotiin olisi ollut sama olla etumaisissa juoksuhaudoissa! Joka tapauksessa tämä oli sotaa, luokkasotaa; ja kaikessa sodankäynnissä vakoojan rangaistus on kuolema.
Petteriä myöskin kiusasi Nellin vaitiolo. Tämä oli ollut uudessa työpaikassaan jo viikon eikä Petteri ollut kuullut hänestä mitään. Nell oli kieltänyt häntä kirjottamasta, pelosta että Petteri kirjottaa jotakin sopimatonta. Odottakoon rauhassa, kyllä Edythe Eustace pystyy pitämään huolen itsestään. Ja hyvähän se oli, Petterillä ei ollut vähääkään epäilystä siitä, etteikö Edythe Eustace pysty pitämään itsestään huolen. Häntä kiusasi ajatus siitä, että Edythe on taaskin suunnittelemassa uutta "tekopeliä" ja hän pelkäsi tytön mielikuvituksen laajuutta. Viime kerralla oli tuo mielikuvitus yllättänyt hänet, se oli asettanut hänen käsiinsä matkalaukun täynnä dynamiittia. Mitä se tulee ensi kerralla saamaan aikaan, hän ei tiennyt, ja häntä pelotti sitä ajatella. Nell voisi laittaa vaikka niin että Guffey saisi hänen metkuistaan vihiä; ja tämä olisi melkein yhtä kamalaa kuin että jos Mac saisi ilmi totuuden hänestä!
Petteri sai käsiinsä "Timesin" aamunumeron ja siinä oli kokonainen sivu uutista punikkien pieksäjäisistä, ja työtä kuvailtiin uljaasti toimitettuna isänmaallisena velvollisuutena; ja se luonnollisesti sai Petterin paljoa paremmalle mielelle. Hän etsi toimitussivun ja luki kaksipalstaisen "johtavan artikkelin", joka oli kauttaaltaan yhtä ainoaa kerskuvan mielihyvän riemua. Se yhä vähensi Petterin omantunnon pakotusta; ja kun hän luki edelleen ja löysi joukon johtavimpien kansalaisten lausuntoja, joissa kohteliaasti hyväksyttiin nämä "vigilantien" toimenpiteet, häpesi Petteri heikkouttaan ja oli hyvillään ettei ollut sitä kenellekään näyttänyt. Petteri koetti parhautensa mukaan muodostua oikeaksi "uros"-mieheksi, sadan prosentin punaveriseksi amerikalaiseksi, ja hänellä oli "Times" kaksi kertaa päivässä, aamuin ja illoin, johtamaan, kannattamaan ja innostamaan häntä.
McGivney oli sanonut Petterille että hänen olisi vähän laiteltava ulkonäköään ja esiinnyttävä yhtenä illan uhreista, ja tämä hiveli hänen nauruhermojaan. Hän leikkasi pois osan tukastaan ja asetti siihen paikkaan vähän puuvillaa, jonka kiinnitti kiinnelaastarilla. Otsansa poikki asetti hän myöskin kiinnelaastaria ja teki ristin samasta aineesta poskelleen, sekä pani siteen kalvoseensa, ikäänkuin se olisi vääntynyt sijoiltaan. Tässä asussa hän meni American hotelliin ja McGivney palkitsi häntä naurunpuuskalla, ja sitten alkoi antaa määräyksiä, jotka palauttivat heti Petterin sieluntilan täydellisesti entiselleen. Petteri lähetetään taaskin Olympian vuorelle!
Rotannaamainen mies selitti seikkaperäisesti. Oli rikas nainen — sanottiin hänen olevan monimiljonäärin - joka oli avoimesti punikki, kaikkein pahinta lajia rauhanaatteen kannattaja. Nuoren Lackmanin vangitsemisen perästä oli tämä nainen rahastanut "kansanneuvostoa", "asevelvollisuusvastaista liittoa" ja monia muita hommia, joita mukavuuden vuoksi sanottiin "saksalaismielisiksi." Ainoa vika oli että tämä nainen oli niin äärettömän rikas, että hänelle ei voitu mitään. Hänen aviomiehensä oli parin Nelse Ackermanin pankin johtokunnan jäsen, ja kuului hän moneen muuhunkin mahtavaan yhtymään. Aviomies oli hurja sosialistien vastustaja ja "liberty-bondien" ostaja; hän riiteli vaimonsa kanssa, mutta ei kuitenkaan halunnut nähdä häntä vankilassa, ja tämä kaikki sai aikaan ilkeän tilanteen poliisiviranomaisille, piirisyyttäjälle ja vieläpä hallitusviranomaisillekin, jotka luonnollisestikaan eivät halunneet saattaa pulaan yhtä American Cityn kuninkaan hoviherroista, "Mutta jotakin on tehtävä", sanoi McGivney. "Tämä naamioitu saksalainen propaganda ei saa jatkua." Ja niinpä jäi Petterin työksi houkutella Mrs. Godd jonkunlaiseen julkiseen lainrikkomukseen.
"Mrs. Godd?" sanoi Petteri. Hänen mielestään oli merkitsevä sattuma että yhdellä Olympian vuoren asujamista oli tuollainen nimi [God — Jumala]. Tämä suuri nainen asui eräällä kukkulalla etukaupungissa, ei kaukana siitä kukkulasta, jonka omisti Nelse Ackerman. Muuan hätäänjoutuneiden punikkien ja rauhanaatteen kannattajien toivomista seikkailuista oli retki tälle kukkulalle saamaan pitkiä vihreitä laastareita haavojensa peitoksi. Nyt oli sopivin aika Petterin mennä, sanoi McGivney. Petterillä oli paljon haavoja laastaroitavaksi, ja Mrs. Godd tulee luonnollisesti olemaan suutuksissaan eilisillan tapahtumista ja tulee varmaankin puhumaan suunsa puhtaaksi.