Saman äänen kummituslaivaan kuuli uros harmaapartainen kaukaa jostain kuin kaikuna esirukousten. Ja hän luuli silmänsä hourailevan: ah, keskellä pilvikummitusten kuin kirkastettuna siltaa veen kävi äiti, merestä ristiä nostain!
Kovin kalpeni Hollantilaisen huuli. Hänen nähtiin rajusti vapisevan kuin vuoren huipulla vanha puu, johon ukkosen vasama kohdistuu. Käsin päähänsä harmaatukkaiseen nyt tarttui mies, joka tyynenä kesti satavuotiset kauhuntaipaleet, jota uhmasta uhmaan jäisimpään viha taivaan paadutti ikuisesti, jota ihmiset olivat sylkeneet, joka itse Jumalan nimeä sylki.
Kova, uhman kallio murtui, suli.
Ja hän painoi kädellä sydäntään.
Söi silmiä liekki kuin taulaa tuli.
Ja vavahti kummituslaivan kylki,
kun Lentävän Hollantilaisen ääni
parahduksena sielun pohjalta soi:
"Mua nuolevat liekit, ne lyö yli pääni!
Kirouksesta irti en päästä voi.
Tule, äiti, mun ristiä suudella anna!
Pois täältä sun poikasi kauas kanna!"
Heti, niinkuin rautainen piikki-ies, kirous hänen kirposi otsaltansa. Vavistuksella tunsi hän, sokea mies, miten Jumala itse ristinmerkin hänen otsalleen teki, suuteli sitä. Nyt oli hän taaskin poikanen herkin, syli äidin jolla on suojanansa. — —
Nyt missä on, Hollantilainen, laivas! Täys aamua kirkasta, nuorta on itä; meren silmäkalvossa toistuu taivas.
LAPSEN SILMÄ.
Ei mitään puhtaampaa kuin silmäs sun: mä niiden kautta katson kadotettuun paratiisiin ja aikaan ennen syntiinlankeemusta.
Voi että likainen ja rietas kuva maailman sun silmäterääs kerran niinkuin rutto syöpyy!
Näät ehkä kerran, niinkuin minä näin, pois kaiken kauniin pakenevan itseltäs. Et löydä äitiäs ja veljesi on kuollut.
Näät ihmissydämien eläinnäyttelyn; näät elon spitaaliset kasvot edessäs suin, kielin niljaisin ja kammottavin silmin. Ja myöskin oma jalkas saastan ketunrautaan tarttuu ja, niinkuin koira koiriin, liityt niihin, jotk' elämässä tahrattiin ja tahraavat.