On laakso autio, hiljainen
ja paljon luita siellä.
On musta orhi ja kalvas mies
ja pitkä varjo tiellä.
Mies kasvoilta on kuin hauta ja yö.
Ja nyt — jumala armahtakoon —
hän tapaa tiellä poikasen,
joka säikkyy ja lähtee pakoon.
Mut nää: käden nostaa kalvas mies, ja varjo lankee kuuhun. Myös poikasen se saavuttaa, ja hän hirttäytyy puuhun —
SPLEEN
Ja päivät syttyvät ja päivät sammuvat, mut niiden sisällyksen aina toukka syö. Puust' elämän, kuin madonsyömät omenat, ne kaikki vuorotellen varisuttaa yö.
Ja himos kukkii joka kevät uudelleen,
ain' uuden katseen eessä syttyy hymyilys.
Mut tuska viiltää verinaarmun sydämeen,
ja suontas iskee aina sama pettymys.
On oma kieles mykkä, rujo elämäs,
kaleeriorja oot ja tapaa tottelet,
ja joka päivä kiellät sisint' itseäs,
ja koskaan, koskaan kahleitasi murra et.
Ja arka sielus on kuin myyrä kolossaan, ei uskalla se purra tietä aurinkoon, vain janoo, omista ei kauneutta maan, jos kuinka päivät syttyköön ja sammukoon.
ENKELI
Tuli kaunein kaikista enkeleistä minun lohduttajakseni päälle maan Nyt vast' olen ihminen: mulle hänen kauttaan kaikki annetaan.