»Pojat, kokkimme on ihan ilmiö alallaan.» —»Totisesti. Sen vannoisi vaikkapa valallaan. Syvä taiteensa tuntija, laiska ja lihava.» —»Mut huttunsa on vähän muikea, vihava.» »… kuin parhainta, makeinta marmelaatia.» »Kupin syötyäs huoli et toista vaatia,— mahan täydeltä ei näet ahmita herkkua.»
»Mut katsohan juutasta, Iivari-serkkua, mies pullosta pulittaa puuroonsa maitoa. ihan Mansikin aamuista antia aitoa.» —»Oveluutta sen hankinta vaatii ja taitoa, se todistaa melkoista liikeneroa, näet mutsjoilta maito ei helposti eroa.»
»Sata sen ja sen sarvea! Ruisku papattaa!
Taas ryssällä halu on itsensä tapattaa.»
—»Ylös! Ketjuun!—ei enää nyt huttua maistella,»
»… vaan jälkiruuaksi saamme nyt taistella.»
PUISTOSTA.
Vanha, pikkuruinen mummo kävelyllä suuren, mustan rotukoiran myötä.
Varmaan vanhan vaivalloinen kulku tuntui nuoremmasta liian verkkaiselta, tai lie mikä mielen puuska ollut,— päätä käänsi se ja ilmaa nuuski, haukkui, sitten lähti hölkkäjuoksuun tietä pitkin. Mummorukka voimattomin käsin ketjun kiristyvän päässä teki tenää, mutta vastustuksen turhaks nähden pian myöten antoi vanhemmalleen.
Puistotietä siinä mennä vilistivät uljas rotukoira kiiltokarva, sekä vanha, pikkuruinen mummo, —jälkimmäinen tosin, kuten näytti, onnettomana ja vastahakoisena.
Anteeks suotaneen, jos hymyilimme. Meistä muista moinen promenaadi oli kielttämättä hiukan hupainen.
Tulin myöskin arvailleeksi syytä rotukoiran epähienoon käytökseen, —ilman syytä eihän unohtaisi jalosukuinen ja hyvin kasvatettu koira sopivan ja säädyttömän rajaa. Ehkäpä se tahtoi rientää tapaamaan jotain vanhaa, hyvää tuttavaansa. Mut en nähnyt muuta kunnon koiraa. Tosin joku ruippa, vääräsääri, pienen pieni piski tallusteli jonkun ikäneidon hameen kuuluvilla. Otus sellainen nyt oli sentään ylimyksen ystäväksi liian kehno.
Silloin huomasin: nyt kevät oli.
—Miksei kevät olis koirillakin…