Vuosia sitten tahallani jätin sen vetämättä. Sen tapoihin näet tuiki tuskastuin.
Se valehteli: ajan tunnein se jakoi tasamittaisin aivan —kuin muka olisi aika aamusta uuteen aamuun joka kerralla yhtä pitkä, kuin ei muka oiskaan tämä tunti tuhannen kertaa tuota ikuisempi.
Niin valehteli kelloni mun.
Ei valehtele enää.
Saa riippua seinällä joutilaana.
Saavat ruostua rattaat.
Mitä tunneista minä!—
Kai jossakin … jollakin lienee tarkempi kello, jonka mukaan minulle elämäntunteja jaetaan.
NARRI.
Tän maisen matkani päässä minä naamarin riisun näin. Sen sinkoan matkani päässä nyt lauman naamoja päin.
Nyt tullut on naurun loppu ja narrinilveitten. Kun tullut on naurun loppu, ois, tuokio syytöksen.
Mut moista en lammaslaumaa edes ryhdy ruoskimaan. On ruoskana lammaslauman vain sääli paikallaan.
—Te kuljette sokkosilla kanss' outojen ihmisten. Myös ootte te sokkosilla kanss' oman sydämen.
Te näytätte kirkkaan kilven ja kuljette pöyhkeillen. Jok' ainoan kirkkaan kilven takapuoli on tahrainen.