Vei laaksoon siniseen, yli vuorijään,
vei halki merten kuohujen huimimpain,
vei suutelemaan otsaa taivaan
tuskassa polttavan kaipauksen.
ONNI.
Se tulee niinkuin kuiskaus, joka sähkönä värähtää jäsenestä jäseneen. Se on kohta niinkuin huikaisevan kirkas sävel, joka polttavana riemuna imeytyy vereen. Sydämen ovelle tullessaan se kumahtaa kuin portinkolkutin. Kynnyksen yli se astuu kaikuvin askelin.
Ja samassa joku, joka siellä sisällä istui ja odotti, vavahtaa niinkuin täyttymyksen edessä ja sytyttää kaikki kynttilät palamaan ja panee piikansa vieraalle verhoksi kutomaan sinisintä silkkiä aavistusten arimmista rihmoista. Toisen se lähettää tuliaismaljaan tyhjentämään kaiken keväisenä mahlana kertyneen ihmeellisen ikävän, kolmannen käskee kaikkia ilon käkiä kukuttamaan.
Mutta itse se on kynnysalla vastassa, syleilyvalmiina käsivarret. Tulijan se taluttaa sisimpään saliinsa varta vasten varatulle istuimelle.
Ja jokainen askel jää vuosia kimmeltämään, kultaisena täplänä.
FINAALI
Lieneekö lauluni laatu luontunut mielesi mukaan. Joskus ei oikkuja polttavan pääni ymmärrä kukaan.
Elämän keskellä kerran kaunista untani nähden. Nääntävin riemu ja tuska on ollut kauniin tähden.
Ylväs on laulajan latu: siunaten laulua, lastaan astua otsin korkein unhoitustansa vastaan.